Teille, kelpo harmaahapset,
teille omistan mä sen;
mut myös teille, rakkaat lapset,
virressäni laulelen.
Kauneus ja kumo jalo
tääll' on siteess' saman vyön;
Venukselt' on katseen valo.
Vulkanukselt' tarmo työn
Riemun tyyntä elämätä
suokoon teille vastaisuus,
kirkkautta kestävätä
jokainen päivä uus!
Aivan loppumattomasti
onnestanne iloitsen.
Myöskin yhtä useasti
sitä teille rukoilen.
Muhkeasti taloanne
asukaa — ja pitäkää
ystävänä muistossanne
se, ken laati säkeet nää!»
Hän kumarsi, minkä jälkeen puhkesi esiin yksimielinen innostunut suosion myrsky.
»Mainiota, Hoffstede!» huusi ukko Buddenbrook. »Maljasi! Sepä oli herttaista!»
Mutta konsulittaren kilistäessä runoilijan kanssa levisi tuskin huomattava puna hänen hienolle hipiälleen, sillä hän oli kaiketi huomannut sen pienen kohteliaan kumarruksen, jonka Hoffstede oli tehnyt häntä kohti lausuessaan sanat »Venukselt' on katseen valo».
SEITSEMÄS LUKU.
Yleinen hilpeys oli saavuttanut huippunsa, ja herra Köppen tunsi vastustamatonta tarvetta aukaista pari liivinnappia; mutta se tuskin saattoi käydä päinsä, sillä eivät edes vanhat herrat katsoneet sitä sopivaksi. Lebrecht Kröger istui yhä yhtä suorana paikallaan kuin aterian alkaessa, pastori Wunderlichin iho pysyi valkoisena ja veltostumattomana, Buddenbrook vanhempi oli tosin taivuttautunut hiukan selkäkenoon, huomioonottaen kuitenkin mitä tarkimmin soveliaisuuden vaatimukset, ja ainoastaan Justus Kröger oli ilmeisesti hiukan hutikassa.