Mutta missä oli tohtori Grabow? Konsulitar nousi huomaamatta paikaltaan, sillä pöydän alapäässä olivat mamsseli Jungmannin, tohtori Grabowin ja Christianin paikat tyhjät, ja pylväskäytävästä kuului aivankuin hillittyä vaikerointia. Hän lähti nopeasti salista sisäkön jäljestä, joka oli tarjoillut voita, juustoa ja hedelmiä — ja aivan oikein, pylväikön pimennossa, pyöreällä patjapenkillä, joka ympäröi keskimmäistä pylvästä, istui, makasi tai kyyhötti pikku Christian ähkyen hiljaa ja sydäntäsärkevästi:
»Voi hyvä Jumala, rouva!» sanoi Ida, joka seisoi vieressä tohtorin kera. — »Christian voi niin huonosti, poika parka…»
»Minulla on paha olo, niin hiton paha olo,» uikutti Christian pyöreiden, syvällä olevien silmien liikkuessa levottomasti sinne tänne suhteettoman suuren nenän juuressa. Hän oli sanonut »hiton paha olo» vain ylenpalttisen epätoivon pakottamana, mutta konsulitar sanoi:
»Jos käytämme sellaisia sanoja, rankaisee hyvä Jumala vielä suuremmilla kivuilla!»
Tohtori Grabow koetteli pojan suonta; hänen hyväntahtoiset kasvonsa näyttivät vielä pitemmiltä ja lempeämmiltä.
»Pieni pahoinvointi… ei sen pahempaa, rouva konsulitar!» hän lohdutti. Sen jälkeen jatkoi hän hitaalla, täsmällisellä virkakielellään: »Olisi paras panna hänet sänkyyn… hiukan lasten jauhoja, kenties kupillinen kamomillateetä hikoamisen aikaansaamiseksi… Ja ankara ruokajärjestys — ymmärrättehän, rouva konsulitar? Kuten sanottu, ankara ruokajärjestys. Palanen kyyhkysen lihaa — viipale ranskanleipää…»
»En minä huoli kyyhkystä!» huusi Christian aivan suunniltaan. »Minä en syö enää milloinkaan — mitään! Minulla on niin paha, niin hiton paha olo!» Tuo voimasana näytti suorastaan tuottavan hänelle lievitystä, niin painokkaasti se lausuttiin.
Tohtori Grabow hymyili hiljaista, sääliväistä, melkeinpä surunvoittoista hymyä. Kyllä tämä nuorukainen syö taas piankin! Hän oli viettävä samaa elämäntapaa kuin muut ennen häntä. Hän oli viettävä päivänsä isiensä, sukulaistensa, tuttaviensa tavoin istuen paikallaan ja syöden valikoituja, raskaita, maukkaita ruokia… Mutta mitäpäs se häneen kuului! Hän. Friedrich Grabow, ei aikonut sekaantua häiritsevästi näiden varakkaiden, miellyttävien, kunnon kauppiasperheiden elämäntapoihin. Hän tuli, kun kutsuttiin, määräsi pariksi päiväksi ankaran ruokajärjestyksen — hiukan kyyhkysenlihaa, viipaleen ranskanleipää… niin — ja vakuutti tunnonvaivoitta, ettei tauti tällä kertaa ollut sen pahempilaatuista. Joskin hän oli vielä nuori, oli hän jo pitänyt omassaan monen kelpo kansalaisen kättä, joka oli syönyt viimeisen savulihareiden, viimeisen täytetyn kalkkunan ja joka, joko äkkiarvaamatta konttoripulpettinsa ääressä tai jonkun aikaa vuoteessa kärsittyään, oli saanut heittää itsensä Herran huomaan. Sitä sanottiin halvaukseksi, äkilliseksi kuolemantapaukseksi… niin, mutta hän, Friedrich Grabow, olisi voinut luetella heille monta sellaista tapausta, jolloin ei voitu huomata »mitään kuoleman syytä», jolloin sitä ei edes oltu odotettu, jolloin asianomaisessa vain ruoan jälkeen konttoriin palattua oli tuntunut pieni huimauksen tuntemus… Mutta mitäpäs siitä! Hän, Friedrich Grabow, ei itsekään halveksinut täytettyjä kalkkunoita. Tämänpäiväinen taikinoitu kinkku Chalotten-kastikkeineen oli ollut kerrassaan herkullinen, hitto vieköön, samoin sitä seurannut »taivaanmanna» mantelileivoksineen, vadelmineen ja munakiisseleineen, jota syömään käydessä jo henki kulki vaikeasti… niin. »Ankara ruokajärjestys, kuten sanottu — ymmärrättehän, rouva konsulitar. Palanen kyyhkysen lihaa — viipale ranskanleipää…»
KAHDEKSAS LUKU.
Ruokasalissa noustiin pöydästä.