Tony kirjoitti: »Ja kun minä määrään 'frikadelleja', ei hän käsitä sitä, sillä täällä niiden nimi on 'pflanzerln'; ja kun hän sanoo 'karfiol', niin voiko kukaan ristin sielu ymmärtää hänen tarkoittavan kukkakaalia; ja kun minä määrään paistettuja perunoita'. huutaa hän: häh!' siihen asti kun minä sanon, 'ruskeutettuja perunoita', ja tuo 'häh' merkitsee: 'kuinka rouva tarkoittaa?' Ja tämä on jo toinen tyttö, sillä ensimmäinen, jonka nimi oli Kathi, minun täytyi lähettää talosta, siksi että hän aina heti yltyi karkeaksi; tai ainakin se minusta tuntui siltä, mutta olen myös voinut erehtyä, sillä täällä ei oikein tiedä, ovatko ihmiset ystävällisiä vai karkeita. Nykyinen palvelustyttöni, nimeltä Babette, joka on lausuttava Babett, on koko sievä näöltään ja vaikuttaa jo hiukan etelämaiselta, jollaisia täällä tapaa usein. Hänellä on musta tukka ja mustat silmät ja kadehdittavat hampaat. Hän on myös nöyräluontoinen ja osaa minun neuvomanani valmistaa muutamia meidän kotipuolemme ruokia. Eilen illalla oli meillä esimerkiksi hierakoita korinttien kera, mutta siitä minulla oli surua, sillä Permaneder pahastui niin noista vihanneksista (vaikka hän noppi haarukalla rusinat joukosta), ettei hän puhunut minun kanssani koko iltana, murjotti vain: ja kyllä minun täytyy sanoa, äiti, ettei elämä ole aina helppoa.»
Mutta hänen elämäänsä eivät katkeroittaneet ainoastaan 'pflanzerlit' ja hierakat… Jo kuherruskuukauden kuluessa häntä oli kohdannut isku, arvaamaton, aavistamaton, käsittämätön isku, tapaus, joka oli vienyt häneltä kaiken ilon ja jota hän ei tahtonut voida voittaa. Se oli seuraavanlainen:
Kun aviopari Permaneder oli asunut Münchenissä muutamia viikkoja, oli konsuli Buddenbrook muuttanut rahaksi testamentin mukaiset sisarensa myötäjäiset, 51.000 markkaa, joka summa myös guldeneiksi vaihdettuna oli joutunut herra Permanderin käsiin. Herra Pennaneder oli kiinnittänyt ne varmasti ja edullisesti. Mutta heti tämän jälkeen hän sanoi vaimolleen häpeämättä ja punastumatta: »Tonerl» — näin hän nimitti vaimoaan — »Tonerl, tässä on tarpeeksi. Enempää emme tarvitse. Minä olen raatanut kylliksi, nyt minä tahdon rauhaa, sapperment. Vuokraamme alakerran ja ensimmäisen kerroksen, ja tässä meillä on hyvä asunto ja voimme syödä porsaspaistia, eikä meidän tarvitse levitellä ja hienostella niin tolkuttomasti… ja illalla minä menen Hofbräuhausiin. Minä en ole mikään öykkäri enkä viitsi ruveta haromaan rahaa joka puolelta. Kaiken pitää käydä mukavasti! Huomisesta alkaen minä panen liikkeeni lukkoon ja elän koroilla!»
»Permaneder!» oli Tony huudahtanut, ja se tapahtui ensi kertaa tuolla erikoisella kurkkuäänellä, jolla hänen oli tapana lausua herra Grünlichin nimi. Mutta mies vastasi vain: »Oh, mitä sinä!» ja sitten oli tullut riita, joka oli niin vakava ja kiihkeä, että se uhkasi turmella avioliiton onnen… Mutta Permaneder voitti. Tonyn intohimoinen vastustus oli murtunut miehen »mukavuuden» haluun, ja loppu oli ollut se, että herra Permaneder oli eroittanut pääomansa humalaliikkeestä, joten nyt Noppe puolestaan sai vetää sinisen viivan »Kumppanin» yli käyntikorttiinsa…. Ja kuten hänen useimmat ystävänsä, jotka iltaisin istuivat Hofbräuhausin kantapöydän ympärillä korttia pelaten ja juoden kolme litraa olutta, rajoitti Tonyn mieskin nyt toimintansa vuokrankorotukseen talossaan ja vaatimattomaan, rauhaisaan korkolippujen leikkaamiseen.
Konsulittarelle oli ilmoitettu asiasta ohimennen. Mutta veljelleen kirjoittamissaan kirjeissä oli rouva Pennaneder purkanut tuskaansa ilmoille… Tony parka, hänen pahimmat aavistuksensa olivat käyneet toteen mitä julmimmin. Hän oli kyllä tiennyt, ettei herra Permanederillä ollut sitä 'valppautta', jota hänen ensimmäinen miehensä oli osoittanut liiaksikin: mutta hän ei ollut voinut aavistaa, että Permaneder niin kokonaan pettäisi ne toiveet, joista Tony oli puhunut mamsseli Jungmannille kihlauksensa edellisenä iltana, ja että hän oli niin vähän selvillä siitä, mihin avioliitto Buddenbrook-sukuisen kanssa velvoitti…
Siihen täytyi tyytyä, ja kotona nähtiin myös Tonyn kirjeistä hänen alistuneen. Hän vietti sangen yksinäistä elämää miehensä ja Erikan kanssa, joka kävi koulua, hoiti talouttaan, seurusteli ystävällisesti perheiden kanssa, jotka olivat vuokranneet alakerran ja ensi kerroksen, samoin Marienplatzin varrella asuvan Niederpaurin perheen kanssa. Toisinaan hän kävi hoviteatterissa ystävänsä Evan kanssa, sillä herra Permaneder ei välittänyt sellaisista, ja pian kävi ilmi, että tämä oli päässyt neljänkymmenen vuoden ikään rakkaassa Münchenissään näkemättä vielä koskaan Pinakothekin sisäpuolta.
Päivät kuluivat… Mutta Tonyn ilo oli mennyt siitä päivästä alkaen, jolloin herra Permaneder oli asettunut rauhaan myötäjäiset saatuaan. Toivo puuttui. Hän ei ollut milloinkaan saava nähdä menestystä, nousua, ja ilmoittaa siitä kotiin. Hänen elämänsä oli kuluva loppuun asti sellaisena, miksi se nyt oli muodostunut, huolettomana, mutta ahtaana ja kokonaan vailla »hienoutta». Se painoi häntä. Ja hänen kirjeistään näkyi selvästi, että juuri tuo näivettynyt mielentila vaikeutti hänen sulamistaan eteläsaksalaisiin oloihin. Hän oppi ymmärtämään palvelustyttöä ja asiamiehiä, oppi sanomaan »pflanzerln» »frikadellien» asemesta ja olemaan keittämättä hedelmäkeittoa sen jälkeen kun Permaneder oli sanonut sitä »latkuksi». Mutta pääasiallisesti hän jäi aina vieraaksi uudelle ympäristölleen, sillä tunne, että Buddenbrook-suvun jäsen ei näyttänyt täällä olevan mikään merkillinen ilmiö, oli hänelle alituinen nöyryytyksen aihe. Ja kun hän kirjeessään erään kerran kertoi, että eräs, joka tuli häntä vastaan toisessa kädessä savipytty, toisessa mittapuikko, oli puhutellut häntä kadulla näin: »Paljonko kello on, naapurin rouva?» tuntui siinä leikillisyydestä huolimatta vahva närkästys. Ja kotona-olijat saattoivat kuvitella, miten hän oli nostanut niskojaan mitään vastaamatta tai edes katsomatta kysyjään… Mutta tuo muotojen puute ja vähäinen arvonanto eivät olleet ainoat seikat, jotka jäivät hänelle vieraiksi ja vastenmielisiksi. Hän ei päässyt tunkeutumaan syvälle Münchenin elämään ja oloihin, mutta häntä ympäröi sentään Münchenin henki, suuren kaupungin henki, jossa lukemattomat taiteilijat ja porvarit kuluttivat aikaansa laiskuudessa — hiukan pilaantunut henki, jota hän ei aina voinut sulattaa huumorilla.
Päivät kuluivat… Mutta viimein näytti häntä sittenkin kohtaavan onni, onni, jota »Breitestrassella» ja »Mengstrassella» oli odotettu turhaan, sillä pian uudenvuodenpäivän jälkeen vuonna 1859 varmistui tiedoksi se toivo, että Tony oli tuleva toisen kerran äidiksi.
Nyt alkoi hänen kirjeissään kuulua iloisempia ääniä ja niissä oli enemmän vallattomia, lapsellisia ja innokkaita sanoja kuin pitkiin aikoihin. Konsulitar, joka lukuunottamatta kesänviettoaikaansa Itämeren rannalla — tämä kesänvietto muuten lyheni lyhenemistään — ei enää pitänyt matkustelusta, valitti, ettei hän saanut tänä aikana olla tyttärensä luona, ja toivotti hänelle kirjeellisesti taivaallista apua. Mutta Tom ja Gerda ilmoittivat tulevansa ristiäisiin, ja Tonyn mielessä pyöri nyt vain, miten hän voisi valmistaa vierailleen kyllin »hienon» vastaanoton. Tony-parka! Tuo vastaanotto oli muodostuva äärettömän surulliseksi, ja nuo ristiäiset, jotka olivat häämöttäneet hänen silmissään hurmaavana pienenä juhlana kukkineen, makeisineen ja suklaajuomineen, olivat hupenevat tyhjiin — sillä lapsi, pieni tyttö, oli vain ilmestyvä elämään poistuakseen jo neljännestunnin kuluttua — lääkäri ponnisteli turhaan pysyttääkseen heikon elonkipinän.
Konsuli Buddenbrookin ja hänen puolisonsa saapuessa Müncheniin ei Tonyn omakaan tila ollut vaaraton. Tämä synnytys oli ollut paljon vaikeampi ensimmäistä, ja moneen päivään ei hänen vatsansa, jonka hermot jo aikaisemmin jonkun kerran olivat reistailleet, sietänyt mitään ruokaa. Mutta hän parani, ja Buddenbrookit saattoivat siinä suhteessa lähteä tyynin mielin talosta. — Mutta muuten heitä arvelutti, sillä oli näkynyt selvästi, — varsinkaan se ei ollut jäänyt huomaamatta konsulilta, — ettei edes yhteinen suru kyennyt sanottavasti lähentämään aviopuolisoita toisiinsa.