Herra Permanederin sydämestä ei tosin voinut sanoa mitään pahaa… Hän oli ollut vilpittömästi liikutettu, ja suuret kyyneleet olivat vierineet hänen vetisistä silmistään pullistuneita poskia pitkin hyljemäisiin viiksiin, ja hän oli sanonut syvään huokaillen monta kertaa: »Voi sun vietävä! Voi sun vietävä!» Mutta hänen luontainen mukavuutensa ei Tonyn käsityksen mukaan tuosta häiriintynyt pitkäksikään aikaa: hänen Hofbräuhausissa viettämänsä iltahetket saattoivat hänet unohtamaan surunsa, ja hän eleli edelleen mukavuuttarakastavaan, hyväntahtoiseen, hiukan juroon ja tylsään fatalismiin vajonneena, joka kuvastui myös hänen sanoissaan: »Voi sun vietävä!»
Mutta Tonyn kirjeistä ilmeni tästälähin ei vaan toivoton, vaan melkein syyttävä sävy… »Oi, äiti», kirjoitti hän, »miten paljon kovaa minun täytyy kokea! Ensin Grünlich ja vararikko, nyt Permaneder ja kuollut lapsi. Millä minä olen ansainnut näin paljon onnettomuutta?
Konsuli, joka kotona luki tämäntapaisia purkauksia, ei voinut olla hymyilemättä, sillä huolimatta kaikesta Tonyn kuvaamasta tuskasta havaitsi hän sisarensa kirjeissä melkein hullunkurisen ylpeyden ja tiesi, että Tony Buddenbrook oli ollut lapsi niin hyvin madame Grünlichinä kuin madame Permanederinä, tiesi, että hän suhtautui kaikkiin täysikasvuisen ihmisen kohtaloihinsa melkein käsittämättömän lapsellisella vakavuudella ja tärkeydellä, mutta että hän samalla voitti ne lapsenomaisella vastustuskyvyllään.
Hän ei ymmärtänyt, niillä oli ansainnut onnettomuutensa, mutta vaikka hän teki pilkkaa äitinsä hurskaudesta, oli hänessä itsessään hurskautta niin paljon, että hän uskoi palavasti ansioon ja oikeuteen maailmassa… Tony parka! Hänen lapsensa kuolema ei ollut kovin eikä viimeinen isku, joka oli kohtaava häntä elämässä…
Vuoden 1859 lopulla tapahtui jotakin kauheata…
YHDEKSÄS LUKU.
Oli päivä marraskuun lopulla, kylmä syyspäivä pilvisine taivaineen, joka melkein jo ennusti lumen tuloa, ja sakeine sumuhattaroineen, joiden välistä aurinko joskus pääsi pilkistämään esiin — sellainen päivä, jolloin pureva koillistuuli vinkui satamakaupungin jykevien kirkkojen nurkissa ja jolloin helposti voi saada keuhkotulehduksen.
Kun konsuli Thomas Buddenbrook astui keskipäivän aikaan, »aamiaishuoneeseen», tapasi hän äitinsä kumartuneena pöydän ääreen silmälasit nenällä.
»Tom», sanoi konsulitar katsahtaen häneen ja pitäen paperia molemmin käsin syrjässä ikäänkuin tahtoen sen peittää… »Älä säikähdä… on tapahtunut ikävää… En käsitä… Se on Berliinistä… On täytynyt tapahtua jotakin…»
»Kerro!» sanoi Thomas lyhyesti. Hän kalpeni ja hänen ohimolihaksensa liikahtivat, sillä hän puri hampaat yhteen. Sitten hän ojensi hyvin päättävästi kätensä kuin sanoakseen: »Pian, pian, asiaan, ei mitään valmisteluja!»