»Ja sinä annat tuon roskasepustuksen vaikuttaa itseesi — niinkö?!» Johann Buddenbrook kulki äkäisesti hänen ohitseen, vetäen kynttilänsammuttajaa perässään. »Epäkristillisyydestä! Haa! Erittäin suurenmoista, totisesti — tuo hurskas rahanhimo! Mitä väkeä te oikein olette, te nuori polvi — häh? Pää täynnä kristillistä, haaveellista hölynpölyä… ja… ihanteita! Ja me vanhat olemme muka sydämettömiä pilkkaajia… Heinäkuun yksinvalta ja käytännölliset ihanteet… ennemmin lähetetään vanhalle isälle mitä karkeimpia syytöksiä kuin jäädään paria tuhatta taalaria vaille!… Ja hän suvaitsee halveksia minua liikemiehenä! Mutta minäpä tiedän, juuri liikemiehenä, mitä faux-frais'it ovat — faux-frais'it!» uudisti hän kurauttaen julmistuneesti pariisilais-r:n. »Eikä tuo kiihkopäinen lurjus muutu sen nöyremmäksi, vaikka suostuisin ja myöntyisinkin…»
»Rakas isä, mitä minun tulee vastata! En soisi hänen olevan oikeassa siinä, mitä hän puhuu 'vaikutuksesta'! Minä olen liikekumppanina asianosainen ja juuri siksi en voi neuvoa sinua pysymään kannassasi, mutta… Ja minä olen yhtä hyvä kristitty kuin Gotthold, mutta…»
»Mutta! Sinä voit todellakin sanoa 'mutta', Jean! Katsellaanpas, miten asiat oikeastaan ovat? Siihen aikaan, jolloin hän oli hullaantunut mamsseli Stüwingiinsä ja pani toimeen kohtauksen toisensa jälkeen asian johdosta solmien lopulta kuitenkin, ankarasta kiellostani huolimatta, sanotun epäsäätyisen avioliiton, kirjoitin minä hänelle: 'Mon très cher fils, sinä näit tuon puodin ja sillä hyvä. En tee sinua perinnöttömäksi, en nosta melua asiasta, mutta ystävyytemme on lopussa. Tässä on 100 000 markkaa myötäjäisiksi, määrään sinulle toiset 100 000 testamentissani, mutta siinä kaikki, enempää et saa vaatia, killinkiäkään ei tipahda lisää.' — Siihen hän ei vastannut mitään. Mitä meidän kauppamme nyt kuuluvat häneen? Mitä se kuuluu häneen, että sisaresi ja sinä tulette saamaan aimo annoksen enemmän kuin hän? Ja että talo on ostettu teidän perintöosuusrahoillanne…»
»Jospa voisitte ymmärtää isä, miten tukala minun asemani on! Perhesovun vuoksi haluaisin kehoittaa… mutta…» Konsuli huokasi hiljaa tuoliinsa nojaten. Johann Buddenbrook tuijotti, sammutuskeppi tukenaan, tarkkaavasti häilyvään hämärään nähdäkseen poikansa ilmeen. Viimeisen edellinen kynttilä oli palanut loppuun ja sammunut itsestään; yksi ainoa lepatti vielä kaukana nurkassa. Korkea, valkoinen hahmo ilmaantui aina hetken kuluttua levollisesti hymyillen esiin seinältä ja katosi jälleen.
»Isä — meidän suhteemme Gottholdiin ahdistaa minua niin!» sanoi konsuli hiljaa.
»Joutavia, Jean, pois liika tunteellisuus! Mikä sinua ahdistaa?»
»Isä… vietimme tänään niin iloisen illan, istuimme niin hauskasti samassa pöydässä, olimme iloiset ja ylpeät siitä, että olemme saaneet jotakin aikaan… että olemme kohottaneet kauppahuoneemme ja sukumme asemaan, jossa kunnioitus ja arvonanto on lankeava osaksemme mitä runsaimmassa määrässä… Mutta, isä, tuo epäsopu veljeni, sinun vanhimman poikasi, ja muun perheen välillä… se saattaa muuttua salaiseksi halkeamaksi rakennuksessa, jonka me Jumalan armosta olemme pystyttäneet… Perheen tulee pysyä koossa, olla yksimielinen, isä, muuten kolkuttaa onnettomuus ovelle…»
»Lorua, Jean! Hupsutusta! Semmoinen niskuroiva poika…»
Syntyi vaitiolo: viimeinen liekki painui yhä alemmaksi.
»Mitä sinä puuhailet, Jean?» kysyi Johann Buddenbrook. »En näe sinua enää yhtään.»