»Minä lasken», sanoi konsuli kuivasti. Kynttilä leimahti samassa, ja silloin näkyi, miten hän oli oikaissut itsensä ja tuijotti nyt häilähtelevään liekkiin, silmissä kylmempi ja selkeämpi ilme kuin mitä niissä oli ollut koko illan kuluessa. — »Te joko annatte Gottholdille 33 335 markkaa ja Frankfurtiin 15 000, mikä tekee yhteensä 48 335. Tahi te annatte vain 25 000 frankfurtilaisille, mikä merkitsee liikkeelle 23 335 markan säästöä. Mutta ei siinä kaikki. Siinä tapauksessa, että te luovuttaisitte Gottholdille korvaussumman osuudesta taloon, olette te luopunut myös periaatteestanne, eikä Gotthold enää ole oleva lopullisesti osaton pesään, vaan voi teidän kuoltuanne vaatia yhtä suurta perintöosaa kuin sisareni ja minä, ja silloin koituu kauppaliikkeelle satojentuhansien tappio, satojentuhansien, johon sisareni ei voi myöntyä, enkä minä voi myöntyä, liikkeen tulevana ainoana omistajana… Ei, isä!» sanoi hän päätöksensä tehden ja oikaisten vartalonsa yhä suoremmaksi. »En voi kehoittaa sinua taipumaan Gottholdin pyyntöön!» —
»Se on siis päätetty! Piste! N'en parlons plus! En avant! Sänkyyn mars!»
Viimeinen loimahdus sammui metallisuppiloon. Pilkkopimeässä haparoivat molemmat pylväskäytävään, ja toiseen kerrokseen vievien portaiden alapäässä pudistivat he toistensa kättä.
»Hyvää yötä, Jean… Courage! Sattuuhan niitä harmeja… Näkemiin!
Tapaamme huomenna aamiaispöydässä!»
Konsuli nousi portaita omaan asuntoonsa, ja vanhus haparoi käsipuusta pidellen välikerrokseen. Sen jälkeen vaipui avara vanha rakennus pimeyden ja äänettömyyden helmaan.
Ylpeys, toiveet ja pahat aavistukset nukkuivat sateen rapistessa hiljaisella kadulla ja syystuulen vinkuessa tornissa ja nurkissa.
TOINEN OSA.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, huhtikuun keskivaiheilla, oli tavattoman varhainen kevät, ja samoihin aikoihin oli sattunut tapaus, joka sai ukko Buddenbrookin rallattamaan hyvästä mielestä ja tuotti hänen pojalleen mitä suurinta iloa.
Yhdeksän aikaan eräänä sunnuntaiaamuna istui konsuli aamiaishuoneen ikkunan ääressä olevan suuren ruskean kirjoituspöydän ääressä, jonka kupera kansi oli työnnetty syrjään konstikkaan mekanismin avulla. Hänen edessään oli paksu nahkasalkku, joka oli täynnä papereita, mutta hän oli ottanut esiin paksun nahkakantisen kirjoitusvihon, joka oli koristettu kultakirjaimin, ja kirjoitti nyt siihen, innokkaasti pöydän ääreen kumartuneena nopealla, ohuella, pienellä käsialallaan — pysähtymättä, keskeytymättä, kastaen vain silloin tällöin hanhenkynää suureen, metalliseen mustepulloon…