Molemmat ikkunat olivat auki, ja puutarhasta, missä lämmin aurinko paistoi ensimmäisiin umppuihin ja missä pari pikkulintua keskusteli toimekkaasti, tunkeutui sisään raitis, lemuava kevätilma leyhytellen silloin tällöin hiljaa ja äänettömästi ikkunauutimia. Päivä paistoi häikäisevänä aamiaispöydän valkoiselle liinalle, jossa siellä täällä näkyi leivänmurusia, ja väikkyi huhmarenmuotoisten kuppien kullatuissa koukeroissa ja uurteissa…
Makuuhuoneen molemmat ovenpuoliskot olivat auki, ja sieltä kuului Johann Buddenbrookin ääni tämän hyräillessä aivan hiljaa muuatta vanhaa hullunkurista sävelmää:
»Mies kelpo oot, mies oiva oot, mies, josta pitää naiset, jos keität, lasta tuuditat ja sipulille haiset.»
Hän istui pienen, vihreillä silkkiverhoilla varustetun kätkyen vieressä, joka oli konsulittaren korkean uudinvuoteen ääressä ja jota hän keinutteli tasaisesti toisella kädellään. Konsulitar puolisoineen oli palveluskunnan työn helpottamiseksi sijoittunut joksikin aikaa välikerrokseen, kun taas vanha herra ja madame Antoinette, joka parastaikaa hääräili pöydän takana flanellin ja liinavaatetarpeiden keskellä, käyttivät välikerroksen kolmatta huonetta makuukamarinaan.
Konsuli tuskin vilkaisikaan vierashuoneeseen, niin hän oli syventynyt tehtäväänsä. Hänen kasvoillaan oli totinen ja melkein kärsivän harras ilme. Hänen suunsa oli puoliavoinna, leuka hiukan riipuksissa ja hänen silmänsä himmentyivät tavantakaa. Hän kirjoitti:
»Tänään, 4 p. huhtikuuta 1838, kello kuusi aamulla synnytti rakas vaimoni Elisabeth, synt. Kröger, Jumalan avulla onnellisesti pienokaisen, tyttären, joka on pyhässä kasteessa saava nimen Klara. Jumala auttoi häntä armollisesti, vaikka synnytys tohtori Grabowin arvelun mukaan tapahtui jonkun verran liian aikaisin ja vaikka hänen vointinsa ei sitä ennen ollut aivan hyvä, vaan hän sai kestää kovia tuskia. Missä on sinun kaltaisesi Jumala, Herra Zebaoth, joka autat meitä hädässä ja vaaroissa ja opetat meitä tuntemaan sinun tahtosi, jotta pelkäisimme sinua ja taitaisimme olla uskolliset sinun tahdollesi sekä käskyillesi! Oi, Herra, johda meitä meidän vaeltaessamme maan päällä…» — Kynä kiiti edelleen tasaisesti, kevyesti, tehden silloin tällöin kauppatyyliin kuuluvan koukeron ja puhuen rivi riviltä Jumalalle. Kaksi sivua etempänä oli näin kuuluva kirjoitus:
»Olen laatinut tyttärelleni 150:n taalerin vakuutuskirjan. Johda sinä häntä, Herra, sinun teillesi ja anna hänelle puhdas sydän, että hän kerran pääsisi ikuisiin rauhan asuntoihin. Sillä me ihmiset tiedämme, miten vaikea on uskoa täydestä sydämestä, että rakas Herra Jeesus on meidän Lunastajamme, sillä meillä on niin pieni kehno sydän…»
Jatkettuaan vielä kolme sivua oli konsuli kirjoittanut sanan »amen», mutta kynä lensi edelleen, lensi suihkaen vielä monen lehden yli, kirjoitti suloisesta lähteestä, joka virvoittaa väsynyttä matkamiestä, autuuden Herran pyhistä, vertavuotavista haavoista, laveasta ja kaidasta tiestä ja Jumalan suuresta kunniasta. Tosin näytti konsuli väliin haluavan keskeyttää kirjoittelun ja laskea pois kynän rientääkseen puolisonsa luo tai konttoriin. Mutta saattoiko hän niin pian väsyä puhelemaan Luojansa ja Ylläpitäjänsä kanssa! Ei, hän ei saanut ryöstää aikaa Herraltansa omiin asioihinsa… Ja juuri epähurskaan halunsa rangaistukseksi kirjoitti hän yhä pitempiä otteita pyhästä Raamatusta, rukoili vanhempiensa, vaimonsa, lastensa ja oman itsensä puolesta, rukoili vielä veljensä Gottholdinkin puolesta — kunnes viimein, kirjoitettuaan viimeisen raamatunlauseen ja viimeisen, kolmikertaisen aamenen, siroitti kirjoitushiekkaa paperille ja oikaisihe huokaisten tuolinselkää vasten.
Jalka polven yli heitettynä selaili hän hitaasti vihkoa lukeakseen sieltä täältä jonkun päivämäärän tai katkelman, jonka hän oli merkinnyt muistiin, ja tunteakseen taas kiitollisin mielin, kuinka Jumalan käsi aina ja kaikissa vaaroissa oli silminnähtävästi siunannut häntä. Hän oli sairastanut niin ankaraa isoarokkoa, että kaikki luulivat hänen siihen kuolevan, mutta hän oli pelastunut. Kerran poikana ollessaan oli hän ollut mukana eräiden häiden oluenpanotilaisuudessa (siihen aikaan oli tapana valmistaa olut kotona) ja siellä oli asetettu oven eteen telineille suuri olutamme. Se suistui alas ja pohja sattui poikaan semmoisella voimalla ja ryskeellä, että naapurit ilmestyivät ulos taloistansa ja kuudella miehellä oli aika tekeminen sen nostamisessa jälleen paikoilleen. Hänen päänsä oli pahasti ruhjoutunut ja veri valui pitkin koko ruumista. Hänet kannettiin erääseen kauppapuotiin, ja kun hänessä vielä huomattiin vähän eloa, lähetettiin lääkäriä ja haavuria noutamaan. Hänen isäänsä kehoitettiin tyytymään Jumalan tahtoon, sillä oli mahdotonta, että poika enää jäisi eloon… Mutta katso: Kaikkivaltias Jumala siunasi hoidon ja lääkkeet ja antoi hänelle jälleen täyden terveyden! — Verestettyään nyt muistissaan tuota onnettomuustapausta tarttui konsuli vielä kerran kynään ja kirjoitti viimeisen aamenensa jälkeen: »Niin, Herra, ole kiitetty iankaikkisesti!»
Kerran taas, hänen saapuessaan nuorena Bergeniin, oli Jumala auttanut hänet suuresta merihädästä. »Ponnistellessamme kaikin voimin kalastusalusten välissä laituriin päästäksemme, sillä oli aika, jolloin Jäämeren-purjehtijat juuri olivat palanneet», oli hän kirjoittanut, »seisoin minä aluksen reunalla jalat hankaa vasten auttaakseni laivaamme lähemmäksi laituria. Silloin katkeaa tammipuinen hanka, jota vastaan minä olin asettanut jalkani, ja putoan päistikkaa veteen. Nousen ensin veden pinnalle, mutta kukaan ei ole kyllin lähellä ehtiäkseen avukseni; toisen kerran nousen pintaan, mutta alus kulkee pääni yli. Ei ole puutetta auttajista, mutta näiden täytyy ensin työntää laivaamme ja kalastusalusta kauemmas toisistaan, etteivät ne painaisi minua alleen. Kaikki tuo ei olisi kuitenkaan hyödyttänyt mitään, ellei eräs köysi samassa silmänräpäyksessä olisi itsestään katkennut Pohjankävijä-aluksella, jonka johdosta se soljui kauemmaksi, ja minulle, aivan kuin Jumalan sallimuksesta, jäi tilaa päästä veden pinnalle. Ja vaikka kolmannella kerralla jaksoin nousta vain niin korkealle, että hiukseni näkyivät, onnistui erään miehistämme. jotka kaikki olivat laivan laidalla ja tuijottivat veteen, tarttua keulapuolelta hiuksiini, jolloin minä tartuin hänen käsivarteensa. Mutta kun hän ei jaksanut kestää painoani, huusi ja reuhasi hän niin kauheasti, että toiset kuulivat sen ja tarttuivat hänen lanteisiinsa pidellen hänestä kiinni, jottei hän suistuisi veteen. Minäkin pitelin kiinni kaikin voimin, vaikka hän puri minua käsivarteen, ja pelastuin siten…» Tätä seurasi hyvin pitkä kiitosrukous, jonka konsuli luki kostein silmin.