»Voisin kertoa paljon», luki hän toisesta paikasta, »jos tahtoisin puhua intohimoistani, mutta…» Konsuli liukui tämän yli ja luki rivin sieltä, toisen täältä avioliittonsa ja ensimmäisen isyytensä ajoilta. Tämä suhde ei ollut, sen hän rehellisesti myönsi, niinsanottu lemmenavio. Hänen isänsä oli lyönyt häntä olkapäälle ja kiinnittänyt hänen huomionsa rikkaan Krögerin tyttäreen, joka oli tuova kauppaliikkeeseen tuntuvan myötäjäiserän. Hän oli suostunut tähän mielellään ja oli aina kunnioittanut puolisoaan Jumalan hänelle suomana kumppalina…
Hänen isänsä toinen avioliitto ei ollut ollut tämän kummempi.
»Mies kelpo oot, mies oiva oot, mies, josta pitää naiset,»
rallatti isä hiljaa sänkykamarissa. Oli vahinko, että hänen isänsä välitti niin vähän kaikista näistä vanhoista muistiinpanoista ja papereista. Hän eli täydelleen nykyhetkessä eikä piitannut suuria perheen menneisyydestä, vaikka hän itsekin ennen vanhaan oli liittänyt tähän paksuun kultareunavihkoon muutaman, etupäässä ensimmäistä avioliittoaan koskevan muistiinpanon hiukan koukeroisella käsialallaan.
Konsuli aukaisi nuo lehdet, jotka olivat paksumpaa ja karkeampaa paperia kuin paperi, jonka hän itse oli kiinnittänyt vihkoon; ne alkoivat jo kellertää… Johann Buddenbrook oli varmaan rakastanut liikuttavan hellästi ensimmäistä vaimoaan, erään bremeniläisen kauppiaan tytärtä, ja vuosi, jonka hän oli saanut elää tämän rinnalla, oli nähtävästi ollut hänen ihanimpansa. »L'année la plus heureuse de ma vie» oli siihen kirjoitettu ja alle oli vedetty korea aaltoviiva, huolimatta siitä, että madame Antoinette saattoi nähdä sen…
Mutta sitten oli Gotthold tullut maailmaan, ja tuo lapsi oli vaatinut Josephinen hengen… Tämän johdosta oli karkealle paperille kirjoitettu kerrassaan merkillisiä tunnustuksia. Johann Buddenbrook näkyi vihanneen tuota uutta oliota kaikesta sydämestään siitä hetkestä alkaen, jolloin sen ensimmäiset voimakkaat liikahtelut olivat tuottaneet äidille tuskia — vihanneen yhä, kun se ilmestyi maailmaan terveenä ja elinvoimaisena samalla kuin Josephine, verettömät kasvot tyynyihin painettuna, heitti henkensä — eikä hän näyttänyt koskaan voineen antaa anteeksi tuolle tulokkaalle, joka kasvoi ja varttui huolettomasti, sitä, että se oli tuottanut äidilleen surman… Konsuli ei ymmärtänyt tätä. Tuo nainen kuoli täyttäessään vaimon pyhän velvollisuuden, hän ajatteli, ja minä olisin siirtänyt häntä kohtaan tuntemani rakkauden siihen olioon, jolle hän oli lahjoittanut elämän ja jonka hän erotessaan jätti jälkeensä maailmaan… Mutta isä ei ollut oppinut koskaan näkemään vanhimmassa pojassaan muuta kuin onnensa katalan häiritsijän. Myöhemmin oli hän mennyt kihloihin Antoinette Duchampsin, Hampurin rikkaimpiin ja arvossapidetyimpiin piireihin kuuluvan perheen tyttären kanssa, ja nuo kaksi olivat sitten eläneet rinnatusten kunnioittavina ja huomaavaisina toinen toistaan kohtaan…
Konsuli käänteli lehtiä edestakaisin. Hän luki aivan viimeisiltä sivuilta omia lapsiaan koskevat pikku muistiinpanot, näki milloin Tomilla oli ollut tuhkarokko, Antoniella keltatauti ja milloin Christian oli parantunut vesirokosta; hän luki Pariisin-, Sveitsin- ja Marienbadin-matkoistaan, jotka hän oli tehnyt puolisoineen, ja aukaisi aivan kirjan alkupäässä olevat pergamentintapaiset, kellertävät, repeytyneet sivut, jotka hänen isoisänsä, vanha Johann Buddenbrook, oli kirjoittanut suurikoukeroisella käsialalla haaleansinisellä musteella. Nämä muistiinpanot alkoivat laajalla sukuluettelolla, joka seurasi päälinjaa. Niissä kerrottiin vanhimmasta Buddenbrookista, joka oli elänyt 16:nnen vuosisadan loppupuolella Parchimissa ja jonka poika oli päässyt Gradaun raatimieheksi. Sitten oli muuan Buddenbrook, ammattikuntansa räätäli, nainut vaimon Rostockista, elänyt »erittäin hyvissä varoissa» — tämä oli alleviivattu — ja siittänyt epälukuisen määrän lapsia, kuolleita ja eläviä, miten milloinkin sattui… Tämän jälkeen oli eräs, jonka ristimänimi oli ollut Johann, jäänyt kauppiaaksi Rostockiin, kunnes lopulta pitkän ajan kuluttua konsulin isoisä oli muuttanut tänne ja perustanut viljaliikkeen. Tämän esi-isän vaiheet olivat jo aivan tunnetut: Kirjassa oli tarkat tiedot siitä, milloin hänellä oli ollut tuhkarokko ja milloin tulirokko; miten hän oli pudonnut kuivaushuoneen kolmannesta kerroksesta alas lattialle, mutta jäänyt eloon, vaikka monta hirttä oli ollut tiellä. Ei sitäkään, miten hän kerran ankaraa kuumetta sairastaessaan oli saanut raivokohtauksen, ollut jätetty mainitsematta. Hän oli myös liittänyt muistelmiinsa monta hyvää kehoitusta jälkeläisilleen, joista eräs, suurin, huolellisin goottilaisin kirjaimin piirretty ja koukeroin ympäröity lause kuului näin: »Poikani, tee uutterasti kauppoja päivällä, mutta vain sellaisia kauppoja, että voit nukkua rauhassa yösi!» Sen jälkeen oli perinpohjainen selitys siitä, että vanha, Wittenbergissä painettu raamattu kuului hänelle ja että se sen jälkeen oli menevä perinnöksi hänen esikoiselleen ja niin edelleen aina perheen vanhimmalle pojalle…
Konsuli Buddenbrook veti nahkasalkun lähemmäksi lukeakseen vielä jonkun vanhan paperin. Siinä oli iänikuisia, keltaisia, repaleisia kirjeitä, joita surevat äidit olivat kirjoittaneet kaukana oleville pojilleen ja joihin vastaanottaja oli pannut lisäyksen: »Saatu ja mieleen painettu.» Oli velkakirjoja, jotka oli varustettu vaakunalla ja vapaan Hansakaupungin sinetillä, oli vakuutuskirjoja, onnentoivotusrunoja ja kummiksipyyntökirjeitä. Siinä oli liikuttavia kauppakirjeitä, joita joku poika oli kirjoittanut isälleen ja liikekumppanilleen Tukholmasta ja Amsterdamista ja joissa hän pyysi, ilmoittaen ensin vehnän jokseenkin varmasta sijoituksesta, heti lausumaan terveiset vaimolle ja lapsille… Oli muuan konsulin oma päiväkirja, jonka hän oli kirjoittanut Englannin ja Brabantinmatkoistaan, vihkonen, jonka kannessa oleva kuparilaatta kuvasi Edinburgin linnaa sitä ympäröivine jylhine luontoineen. Ja joukossa olivat surullisina todistuskappaleina Gottholdin ilkeät isälleen kirjoittamat kirjeet sekä viimein, iloisena loppuna, Jean Jacques Hoffsteden viimeinen juhlaruno.
Kuului kevyt, vieno, kiireinen kellonkilke. Kirjoituspöydän yläpuolella riippuvaan himmeään tauluun, joka kuvasi vanhanaikaista toria kirkontorneineen, oli järjestetty tornikellontaulun paikalle oikea käyvä kello, joka nyt löi kymmenen. Konsuli sulki perhesalkun ja pisti sen hyvään talteen erääseen kirjoituspöydän takalokeroon. Sitten hän lähti sänkykamariin.
Sen seinät olivat verhotut tummalla, suurikukallisella kankaalla, samalla, jota myös lapsivuoteen korkeat uutimet olivat. Koko huone henki kestettyjen huolien ja tuskain jälkeen seurannutta suloista rauhaa ja ilmassa tuntui eau de Colognen ja lääkkeiden tuoksu; huonetta oli myös vielä hiukan lämmitetty. Eteenvedettyjen ikkunaverhojen läpi kuulsi valo vain hämärästi sisään.