Molemmat vanhukset seisoivat kätkyen yli kumartuneina katsellen nukkuvaa lasta. Mutta konsulitar, jolla oli yllään hieno pitsinen kaapu ja jonka punertava tukka oli mitä huolellisimmin kammattu, ojensi kauniin kätensä miehelleen onnellinen hymy huulilla, joskin vielä kalpeana. Hän käänsi tätä tehdessään tapansa mukaan kämmenpuolensa mahdollisimman paljon ylöspäin, mikä ikäänkuin lisäsi liikkeen sydämellisyyttä…
»No, Bethsy, miten voit?»
»Erinomaisesti, rakas Jean!»
Vaimonsa käsi omassaan kumartui konsuli, seisten vastapäätä vanhempiaan, lasta kohden, joka hengitti lyhyeen ja äänekkäästi, ja veti minuutin ajan sisäänsä lapsesta lähtevää lämmintä, mietoa tuoksua. »Jumala siunatkoon sinua», sanoi hän hiljaa, suudellen tuon pienen olennon otsaa, jonka keltaiset, kurttuiset sormet muistuttivat aivan kananvarpaita.
»Hän söi niin vankan aterian», virkkoi madame Antoinette. »Katsohan, paino on jo hämmästyttävästi lisääntynyt..»
»Luuletteko, että siitä tulee Netten näköinen?» Johan Buddenbrookin kasvot säteilivät onnea ja ylpeyttä. »Sillä on pikimustat silmät, piru vieköön…»
Vanha rouva teki torjuvan liikkeen: »Miten tuossa iässä voisi puhua näköisyydestä… Aiotko mennä kirkkoon, Jean?»
»Kyllä, kello on kymmenen — on jo kiire, minä odotan vain lapsia…»
Samassa kuuluivatkin lasten äänet. Lapset tulivat sopimattomasti rymisten portaissa, mutta samalla kuului myös Klothilden varoittava kuiske. Sitten he pukivat ylleen pienet turkkinsa — Marian-kirkossa tuntui vielä talvinen kylmyys — se tapahtui hiljaa ja varovasti ensiksikin pikku sisaren tähden, toiseksi, koska oli tärkeätä koota ajatuksensa ennen kirkkoon menoa. Heidän kasvonsa punoittivat innosta. Mikä juhlapäivä tänään oli ollut! Haikara, iso, väkevä haikara oli tuonut paitsi pikku siskoa kaikenlaista muuta hauskaa: uuden hylkeennahkaisen koululaukun Thomakselle, suuren nuken Antonielle — sillä oli ihan oikea tukka! — korean kuvakirjan kiltille Klothildelle, joka kuitenkin hiljaa ja kiitollisesti tutki melkein yksinomaan sokeritötteröä, jollaisen haikara myös oli tuonut jokaiselle lapselle, ja viimein Christianille täydellisen Kasper-teatterin, jossa oli sulttaani ja kuolema ja piru…
Lapset tulivat suutelemaan äitiään ja saivat vielä katsahtaa vihreiden silkkisien uutimien taa, minkä jälkeen he lähtivät astumaan kirkkoa kohti ääneti ja verkkaisin askelin isänsä kera, joka oli pukenut ylleen kaulusviittansa ja ottanut mukaansa virsikirjan. Perästä kuului vielä uuden perheenjäsenen läpitunkeva huuto, sillä lapsi oli äkkiä herännyt.