»Minun isälläni on tuhat taalaria!» kerskui Julchen luullen sanoneensa aika valheen. »Paljonkohan sinun isälläsi mahtaa olla?»
Tony oli vaiti kateudesta ja nöyryytyksestä. Sitten hän vastasi aivan tyynesti ja välinpitämättömästi:
»Minun aamusuklaani maistui vasta hyvältä… Mitä sinä juot aamulla,
Julchen?»
»Ai, kuule», vastasi Julchen, »tahtoisitko sinä yhden minun omenoistani? — Ähä! minäpäs en anna!» Näin sanottuaan nirpisti hän yhteen huulensa, ja hänen mustat silmänsä kävivät kosteiksi mielihyvästä. —
Monesti kulki Julchenin veli Hermann, joka oli pari vuotta sisartaan vanhempi, heidän mukanaan kouluun. Hänellä oli vielä eräs vanhempi veli, nimeltä Moritz, mutta tämä oli kivuloinen ja luki kotona. Hermann oli vaaleaverinen, mutta hänen nenänsä oli hiukan lattea päästä ja lähellä ylähuulta. Hän maiskutti myös aina huuliaan, sillä hän hengitti yksinomaan suunsa kautta.
»Mitä sinä lörpöttelet», hän sanoi. »Isällä on paljon enemmän kuin tuhat taalaria.» Mutta hänessä oli se mielenkiintoinen puoli, ettei hän tuonut kouluun evääksi leipää, vaan sitruunapullan: valkoisen, soikean vehnäleivoksen, joka oli päällystetty paksulla kieli- tai hanhenrintakerroksella. Sellainen maku oli hänellä.
Tony Buddenbrookille tuo oli uutta. Sitruunaleivos, päällyksenä hanhenrintapaistia — mutta ehkäpä se maistui hyvinkin hyvältä! Ja kun poika antoi hänen katsoa läkkirasiaan, uskalsi hän ilmaista halunsa saada maistaa sitä hiukan. Eräänä aamuna sanoi Hermann:
»En voi antaa tätä sinulle, mutta huomenna tuon yhden viipaleen lisää, ja sinä saat sen, jos annat minulle sijaan jotakin muuta.»
Toisena aamuna astui Tony sitten lehtokujaan ja odotti viisi minuuttia, mutta Julchenia ei vain kuulunut. Hän odotti vielä yhden minuutin, ja silloin tuli Hermann, mutta yksin; hän heilutti eväsrasiaansa edestakaisin hihnasta ja maiskutteli hiljaa huuliansa.
»Nyt minulla on sitruunapulla, jossa on hanhenrintapaistia», sanoi hän; »siinä ei ole edes rasvaa, vaan pelkkää lihaa… Mitä sinulla on antaa sijaan?»