»Huolisitko — killingin?» kysyi Tony. He seisoivat keskellä kujaa.
»Killingin…» toisti Hermann; sitten hän nielaisi ja sanoi:
»En, minä tahdon muuta.»
»Mitä?» kysyi Tony; hän oli valmis antamaan vaikka mitä tuosta makupalasta…
»Suukon!» huudahti Hermann Hagenström, kietaisi molemmat kätensä tytön ympärille ja alkoi suudella sokeasti minne sattui osumatta kasvoihin, sillä tyttö piti äärettömän notkeasti päätään takakenossa, työnsi vasemmalla kädellään kirjalaukkua vasten pojan rintaa ja mukiloi häntä oikealla kolme tai neljä kertaa kasvoihin… Toinen tuupertui takaperin; mutta samassa silmänräpäyksessä lensi pojan sisko Julchen esiin puun takaa kuin musta paholainen, tempasi Tonyltä hatun päästä ja raapi hänen kasvonsa pahanpäiväisiksi… Tämän jälkeen loppui toveruus melkein tyyten.
Mutta muuten ei Tony ollut suinkaan arkuudesta evännyt suudelmaa nuorelta Hagenströmiltä. Hän oli sangen terhakka ihmisalku, joka oli vallattomuudellansa tuottanut jo monta surua vanhemmilleen, varsinkin konsulille. Ja vaikka hänellä oli jotakuinkin terävä pikku pää, joka oppi koulussa hyvin sen mitä häneltä vaadittiin, oli hänen käytöksessään muuten niin paljon muistuttamista, että lopulta itse koulun johtajatar neiti Agathe Vermehren hikoillen tehtävänsä vaikeudesta ilmestyi Mengstrasselle pyytäen mitä kohteliaimmin konsulia antamaan vakavat nuhteet nuorelle tyttärelleen — tämä oli näet, huolimatta monista lempeistä kehotuksista, taaskin aikaansaanut julkista pahennusta kadulla.
Siinä ei ollut mitään pahaa, että Tony kävelyillään kaupungissa oppi tuntemaan kaiken maailman ihmiset ja lörpötteli jokaisen kanssa; varsinkin konsuli puolsi häntä tässä asiassa, koska se ei osoittanut ylpeää mieltä, vaan yhteistuntoa ja ihmisrakkautta. Hän kujeili kilpaa Thomaksen kanssa Traven rannassa sijaitsevien varastohuoneiden kaura- ja vehnäsäkeillä, joita oli kasattu lattialle; hän laski leikkiä työmiesten ja kirjurien kanssa, jotka istuivat pienissä pimeissä konttoreissa, joissa oli multalattia; olipa hän apuna ulkona säkkien vipuamisessakin. Hän tunsi teurastajat, jotka kulkivat Breitestrassea valkoisiin esiliinoihinsa puettuina kaukaloltaan kantaen; hän tunsi maitoakat, jotka tulivat maalta läkkihinkkeineen, ja ajoi usein heidän kanssaan kappaleen matkaa; hän tunsi harmaapartaiset mestarit pienissä puisissa kultasepän myymälöissä, jotka oli rakennettu torin kaariholveihin — tunsi kala- ja hedelmätorilla istuvat vihannestenmyyjättäret, samaten kaupunginlähetit, jotka seisoskelivat katujen kulmissa tupakkamällejään pureksien… Tuo oli kaikki hyvää ja kaunista!
Mutta eräs kalpea, parraton, surullisesti hymyilevä mies, jonka ikää on vaikea määritellä ja jonka oli tapana käydä aamukävelyllä Breitestrassella, ei mahtanut sille mitään, että hän alkoi hyppiä yhdellä jalalla jokaisen äkillisen äänen johdosta, kuten esimerkiksi jonkun sanoessa »Haa!» tai »Hoo!»; ja kuitenkin tanssitti Tony häntä joka kerran kun hänet tapasi, mikä ei ollut kaunista. Ei sekään ollut kaunista, että hän kiusasi muuatta pikkuruista rouvaa, jolla oli suuri pää ja jolla oli tapana kulkea joka ilmalla suunnaton rikkinäinen sateenvarjo levitettynä, huutamalla alituiseen »sateenvarjorouva!» taikka »herkkusieni!». Ei myöskään ollut sopivaa ilmestyä parin kolmen samanmielisen koulutoverin kanssa vanhan Nukke-Liisan luo, joka möi villaisia sukkia talopahasessaan erään kapean kujan varrella ja jolla oli niin kummallisen punaiset silmät — vetää kaikin voimin soittokelloa ja vanhuksen ilmestyessä esiin kysyä teeskennellyn ystävällisesti, asuuko täällä herra ja rouva Sylkylaatikko — ja sitten juosta tyrskien tiehensä… Tätä kaikkea Tony Buddenbrook kuitenkin harjoitti ja valitettavasti näköjään aivan tunnonvaivoitta. Sillä jos joku noista kiusatuista sanoi uhkauksen, sai hän nähdä tytön astuvan askeleen takaperin, keikauttavan kauniin päänsä takakenoon, työntävän esiin ulkonevan ylähuulensa ja sanovan »Pyh!» ikäänkuin tarkoittaen:
»Koetapas mennä kantelemaan! Minä olen konsuli Buddenbrookin tytär, ellet sitä tiedä ennestään…»
Hän liikkui kaupungilla kuin pieni kuningatar, jolla on oikeus olla lempeä tai julma, mielensä ja tuuliensa mukaan.