KOLMAS LUKU.
Jean Jacques Hoffstede oli varmasti osunut oikeaan arvostellessaan konsuli Buddenbrookin molempia poikia.
Thomas, joka jo syntymästään oli määrätty kauppiaaksi ja liikkeen tulevaksi haltijaksi ja joka oli vanhan goottilaiseen tyyliin rakennetun koulun realiosastolla, oli viisas, uuttera ja ymmärtäväinen miehenalku, jota muuten huvittivat sanomattomasti kimnaasia käyvän, yhtä hyväpäisen, mutta huolimattomamman veljen kujeet tämän matkiessa verrattoman taitavasti opettajiaan, varsinkin arvon Marcellus Stengeliä, joka opetti laulua, piirustusta ja muita senkaltaisia hauskoja aineita.
Herra Stengel, jonka liivintaskuista aina pisti esiin puoli tusinaa moitteettomasti teroitettuja lyijykyniä, käytti ketunpunaista tekotukkaa, avointa vaaleanruskeata takkia, joka ylettyi melkein nilkkoihin, ja kohokaulusta, jonka sisään katosivat ohimotkin. Hän oli mukava mies, joka rakasti viisaustieteellisiä johdelmia. Hän saattoi esimerkiksi sanoa näin: »Sinun piti tehdä viiva, mutta mitä näenkään? Tuohan on selvä vako!» — Herra Stangelin ääntämisen omituisuudet huvittivat kovasti lapsia. Hänen mielitehtävänsä oli harjoittaa laulutunnilla kaunista laulua: »Nyt metsän siimeksessä», jolloin muutaman oppilaan täytyi mennä ulos käytävään vastaamaan sieltä kaikuna, kuoron laulettua »huhuu», hyvin varovasti »huhuu huhuu-uu.» Mutta jos Christian Buddenbrook, hänen serkkunsa Jürgen Kröger tai hänen ystävänsä Andreas Gieseke sattui kuulumaan käytävässä olijoihin, niin viskasivat he vienon kaiun asemesta hiililaatikon portaita alas, josta kepposesta heille määrättiin jälki-istuntoa kello neljältä herra Stengelin asunnossa. Siellä oli jokseenkin mukavaa. Herra Stengel oli unohtanut koko jutun ja käski emännöitsijänsä keittää oppilas Buddenbrookille, oppilas Krögerille ja oppilas Giesekelle kupin kahvia, jonka jälkeen hän laski nuoret herrat menemään…
Ja nuo kelpo oppineet, jotka hoitivat virkaansa ihmisystävällisen, nuuskaavan vanhan rehtorin johdolla vanhan koulun, entisen luostarikoulun, holvistoissa, olivat todellakin hyväntahtoisia, herttaisia miehiä, jotka olivat yhtä mieltä siitä, ettei tiede ole hyvän tuulen vihollinen, ja jotka koettivat toimia ystävyyden ja sovun hengessä. Keskiluokilla oli latinan opettajana muuan entinen pappi, pastori Hirte, pitkä herra, jolla oli ruskea poskiparta ja iloiset silmät ja jonka suurin onni oli se, että hänen nimensä sopi yhteen hänen ammattinsa kanssa. Hän käännätti oppilailla alinomaa sanaa pastor. Hänen mielisanoinaan oli: »äärettömän ahdasjärkinen!» Eikä ole käynyt koskaan selville, oliko tämä tietoista ivaa. Mutta jos hän tahtoi tehdä oppilaihin oikein syvän vaikutuksen, poksahutti hän huuliltaan semmoisen äänen, joka syntyy, kun samppanjapullon korkki lentää ilmaan. Hän harppaili mielellään pitkin askelin ympäri luokkaa kuvaillen jollekin oppilaalle ihmeellisen vilkkaasti hänen koko tulevan elämänsä vaiheet, vain herättääkseen eloon tämän mielikuvituksen. Mutta sitten hän kävi vakavasti työhön, toisin sanoen, hän kuulusti runotekeleitä, joita hän oli sommitellut genus-sääntöjen — hän lausui »genuss» — ja muiden vaikeiden kieliopillisten seikkain valaisemiseksi, runotekeleitä, joita hän osasi esittää kuvailemattoman voitonriemuisella poljennon ja loppusointujen korostuksella…
Tomin ja Christianin kouluajasta ei ole mitään merkillisempää kerrottavaa. Se aika oli päivänpaisteinen Buddenbrookin talossa, jossa asiat sujuivat mainiosti konttorin puolella. Toisinaan sattui vain pieni rajuilma, yhteentörmäys. Kertokaamme eräästä sellaisesta:
Hena Stuht, muuan Glockengiesserstrassen varrella asuva räätälimestari, jonka vaimo osti käytettyjä vaatteita ja siksi liikkui parhaimmissa piireissä, herra Stuht, jonka uskomattoman pulleaa vatsaa peitti villapaita, oli valmistanut nuorille Buddenbrookin herroille kaksi pukua, jotka maksoivat yhteensä seitsemänkymmentä markkaa. Poikien pyynnöstä oli hän suostunut kirjoittamaan laskuun reimasti kahdeksankymmentä ja antamaan heille ylijäämän. Se oli kuin olikin pieni liiketoimi… ei tosin kaikkein siisteimpiä, mutta ei myöskään aivan harvinainen. Mutta onnettomuudeksi tuli tuo kaikki päivänvaloon, jostakin hämärästä kohtalon oikusta; herra Stuhtin täytyi ilmestyä konsulin virkahuoneeseen musta takki villapaitansa päälle napitettuna, ja Tom ja Christian joutuivat hänen kuultensa ankaran kuulustelun alaisiksi. Herra Stuht, joka seisoi leveäraajaisena, pää kallellaan kunnioittavan näköisenä konsulin nojatuolin vieressä, piti komean puheen, jonka sisällys oli, että »tämä nyt oli sellainen seikka» ja että hän ilolla tyytyisi seitsemäänkymmeneen markkaan, »kun nyt oli käynyt näin». Konsuli oli kovin kiihtynyt asian johdosta, mutta vakavan harkinnan jälkeen hän koroittikin poikiensa taskurahaa, sillä sanotaanhan: Älä johdata meitä kiusaukseen.
Ilmeisesti kiinnitettiin Thomakseen enemmän toiveita kuin hänen veljeensä. Hänen käytöksensä oli sopusointuista ja tasaisen hilpeätä. Christian sitävastoin osoittautui oikukkaaksi, tapaili toiselta puolen turhamaista koomillisuutta ja saattoi toisaalta pelästyttää koko perheen mitä oudoimmilla päähänpistoilla… Saattoi esimerkiksi sattua tällainen tapaus:
Istutaan ruokapöydässä, on päästy hedelmiin ja aterioidaan miellyttävästi keskustellen. Äkkiä laskee Christian takaisin lautaselleen puraisemansa persikan ja hänen pyöreät, syvällä olevat silmänsä tuijottavat laajenneina liian korkean nenän juuresta.
»Minä en syö enää koskaan persikoita», sanoo hän.