»Miksi et, Christian… Mitä sinä höpiset… Mikä sinun on?»
»Ajatelkaa, jos minä vahingossa nielaisisin tämän suuren luun ja se jäisi kurkkuun… ja minä hyppäisin pystyyn ja kakistaisin kauheasti ja te kaikki myös hyppäisitte pystyyn…» Ja sitten häneltä äkkiä pääsee pitkä, tukahtunut, pelkkää kauhua ilmaiseva »ooh!» ja hän kavahtaa levottomasti koholle tuoliltaan ja kääntyy syrjin, aivan kuin paetakseen.
Konsulitar ja mamselli Jungmann ovat todellakin hypänneet pystyyn.
»Hyvä Jumala, Christian — ethän sinä liene nielaissut luuta?!» Christian on näet aivan sen näköinen, kuin niin olisi todella tapahtunut.
»En, en», sanoo poika tyyntyen vähitellen, »mutta minä olisin voinut nielaista!»
Konsuli, joka myöskin on kalpea pelästyksestä, alkaa nyt torua, ja isoisäkin nakuttaa paheksuen pöytään ilmoittaen, ettei hän suvaitse moisia kujeita.. Mutta Christian ei syö pitkään aikaan persikoita.
NELJÄS LUKU.
Vanhuudenheikkous ei ollut ainoana syynä siihen, että vanhan madame Antoinette Buddenbrookin eräänä kylmänä tammikuun päivänä, noin kuusi vuotta perheen muuton jälkeen Mengstiassen varrelle, oli lopullisesti kallistuttava korkeaan uudinsänkyyn välikerroksen makuukamarissa. Vanha rouva oli ollut reipas viimeiseen asti ja kantanut kunnialla paksut valkoiset korvakiharansa; hän oli käynyt puolisoineen ja lapsineen kaupungin tärkeimmissä päivälliskutsuissa ja ollut mukana Buddenbrookien kotona toimeenpannuissa kemuissa, edustaen kunniakkaasti taloa hienon miniänsä kera. Mutta eräänä päivänä oli hän aivan äkkiarvaamatta tuntenut epämääräistä pahoinvointia. Se oli ollut aluksi vain vaaratonta suolikatarria, jota tohtori Grabow oli koettanut parantaa kyyhkyspaistilla ja ranskanleivällä, ähkyyn yhtynyttä oksetusta, mutta sitä seurasi käsittämättömän nopea heikkeneminen, voimattomuuden tila, joka herätti levottomuutta.
Kun sitten tohtori Grabow oli pitänyt lyhyen, vakavan neuvottelun konsulin kanssa portaissa, ja kun talossa alkoi käydä myös toinen, vasta paikalle muuttanut lääkäri, vanttera, mustapartainen, synkän näköinen mies, muuttui koko talon muoto. Siellä kuljettiin varpaisillaan, huokailtiin huolestuneesti, eivätkä tavaravaunut saaneet vieriä liian läheltä taloa. Kotiin oli ilmaantunut jotakin uutta, vierasta, outoa, salaperäistä, jonka kukin luki toisensa katseesta. Kuoleman ajatus oli vaatinut itselleen sijaa ja hallitsi nyt äänettömästi noissa avaroissa huoneissa.
Melua ei saanut syntyä yhtään, vaikka tuli vieraita. Sairaus kesti neljä-, viisitoista päivää. Viikon kuluttua saapui vanha senaattori Duchamps, kuolevan veli, tyttärineen Hampurista, ja pari päivää tämän jälkeen konsulin sisar puolisonsa pankkiirin kanssa Frankfurtista. Vieraat asuivat talossa, ja Ida Jungmannilla oli täysi tekeminen makuuhuoneiden järjestämisessä ja maukkaiden aamiaisten valmistamisessa, joihin kuuluivat muun muassa kravut ynnä portviini. Keittiön puolella paistettiin ja leivottiin myös lakkaamatta…