Gotthold lähti… Mutta hautajaistilaisuuteen, jossa lukemattomat tuttavat, sukulaiset, liikeystävät, lähetystöt, viljankantajat, konttoristit ja varastotyömiehet täyttivät huoneet, portaat ja käytävät, ja kaikki kaupungin vuokrarattaat seisoivat rivissä Mengstrassea pitkin, saapui hän uudelleen konsulin vilpittömäksi iloksi, toipa hän kerallaan puolisonsakin, entisen mamsseli Stüwingin, ja kolme täysikasvuista tytärtään: Friedericken ja Henrietten, jotka molemmat olivat hyvin pitkiä ja laihoja, ja Pfiffin, nuorimman, joka oli kahdeksantoistavuotias ja liian pieni ja lihava.
Ja kun sitten haudalla, Buddenbrookien perintöhaudalla, joka sijaitsi Burgtor'in ulkopuolella, hautuumaan puisen aidan vieressä, Pyhän Marian-kirkon pappi, pastori Kölling, vankkarakenteinen, isopäinen ja karheasanainen mies, oli kiittänyt vainajan kohtuullista, jumalaapelkääväistä elämää, joka ei ollut kulunut »hekumassa, ylönsyömisessä ja ylönjuomisessa» — hän käytti juuri noita sanoja, jolloin moni, muistaen vasta kuolleen vanhan Wunderlichin hienotunteisuuden, pudisti hiljaa päätään — kun sitten kaikki juhlamenot ja muodollisuudet oli täytetty ja 70 tai 80 vuokravaunua alkoi vieriä takaisin kaupunkia kohti… tarjoutui Gotthold Buddenbrook konsulia saattamaan, ilmoittaen haluavansa puhua tämän kanssa kahdenkesken. Ja istuessaan velipuolensa vieressä korkeiden, leveiden, kömpelötekoisten vaunujen takaistuimella, lyhyt, paksu jalka toisen samanlaisen yli heitettynä, hän ilmaisi sovinnolliset ja lempeät ajatuksensa. Hän sanoi ymmärtävänsä yhä selvemmin, että konsulin täytyi toimia, kuten tämä oli toiminut, eikä hän tahtonut muistella isäänsä katkerana. Hän lupasi luopua vaatimuksistaan, sitä suuremmalla syyllä, kun hän oli ajatellut vetäytyä syrjään kaikista liikeasioista elääkseen perinnöllään ja sillä, mikä muuten jäi yli, sillä liinatavarakauppa ei tuottanut paljon iloa, vaan kävi siksi keskinkertaisesti, ettei hän aikonut sijoittaa siihen enää rahojaan…
»Tottelemattomuus isää vastaan ei ole tuottanut hänelle siunausta!» ajatteli konsuli luoden häneen syvän, hurskaan katseen. Ja Gotthold näytti ajattelevan samoin.
Mengstrasselle saavuttuaan seurasi hän veljeään aamiaishuoneeseen, missä nuo molemmat herrat nauttivat lasillisen vanhaa konjakkia pitkän seisomisen jälkeen frakkipukuisina kylmässä kevätilmassa, jolloin heitä oli palellut. Ja kun Gotthold sitten oli vaihtanut pari kohteliasta ja vakavaa sanaa kälynsä kanssa sekä silitellyt lasten päitä, lähti hän talosta ja näyttäytyi seuraavan kerran »sukupäivillä» Krögereiden huvilassa…
VIIDES LUKU.
Eräs seikka tuotti konsulille surua: se, ettei isä ollut saanut nähdä vanhimman pojanpoikansa liittymistä liikkeen palvelukseen, mikä tapahtui pääsiäisen aikaan samana vuonna.
Thomas oli kuusitoistavuotias päättäessään koulunsa. Hän oli kasvanut paljon viime aikoina ja kulki, käytyään rippikoulun, jossa pastori Kölling oli kehottanut häntä innokkaasti kohtuullisuuteen, aikamiehen puvussa, joka sai hänet näyttämään vielä suuremmalta. Hänen kaulassaan riippui pitkät kultaiset kellonvitjat. Isoisä oli määrännyt hänelle nämä vitjat medaljonkeineen, jossa oleva perheen vaakuna, surullisen näköinen raapiutunut vaakunakilpi, kuvasi alavaa vetelikköä rannalla seisovine yksinäisine pajuineen. Vielä tätäkin vanhempi sinettisormus vihreine kivineen, joka oli luultavasti ollut jo ennenmainitun »hyvin hyviin varoihin päässeen» rostockilaisen räätälin kädessä, oli, samoin kuin raamattu, joutunut konsulin omaksi.
Thomas oli tullut yhtä paljon isoisänsä näköiseksi kuin Christian isänsä; varsinkin hänen pyöreä, kiinteä leukansa ja hienomuotoinen, suora nenänsä olivat isoisän perua. Hänen sivujakaukselle kammattu tukkansa, joka väistyi kahdeksi syväksi lahdelmaksi kapeilta, suonikkailta ohimoilta, oli ruskea, ja pitkien ripsien ja kulmakarvain vaaleampi väri näytti sen rinnalla omituisen valjulta ja värittömältä. Hänen oli muuten tapana pitää toisen silmän yläpuolella kulmakarvojaan hiukan kohotettuna. Hänen liikkeensä, puheensa, jopa naurunsakin, joka paljasti jokseenkin viallisen hammasrivin, olivat levolliset ja älykkäät. Hän antautui tehtäväänsä vakavin ja innokkain mielin…
Päivä, jolloin konsuli vei hänet aamueineen jälkeen kanssaan konttoriin ja esitti hänet prokuristille, herra Marcukselle, kassanhoitajalle, herra Havermannille, ja muulle henkilökunnalle, joiden kaikkien kanssa hän oikeastaan oli jo hyvä tuttu entisestään, oli juhlapäivä Thomakselle; oli myös komeata ensi kertaa istua kiertotuolillaan pulpettinsa ääressä uutterasti leimaten, järjestellen ja jäljennellen, mennä isän kanssa iltapäivällä Traven rannalle rakennettuihin varastohuoneisiin, »Lindeen», »Eicheen», »Löween» ja »Walfischiin», joissa Thomas samoin jo kauan oli liikkunut kuin kotonaan, mutta jossa hänet nyt esitettiin uutena työtoverina…
Hän teki hartaasti tehtävänsä koettaen noudattaa isänsä hiljaista, sitkeää uutteruutta, isänsä, joka teki työtä huulet tiukkoina ja sivulleen katsomatta ja kirjoitti päiväkirjaansa monta avunrukousta; sillä hänen täytyi saada peitetyksi ne huomattavat menot, jotka vanhuksen kuolema oli tuottanut »kauppahuoneelle», tuolle jumaloidulle käsitteelle… Myöhään eräänä iltana teki hän maisemahuoneessa jotakuinkin tarkasti selkoa asiain tilasta konsulittarelle.