Kello oli puoli kaksitoista ja lapset ja mamsseli Jungmann nukkuivat käytävän varrella olevissa huoneissa; toinen kerros oli nykyään tyhjänä, paitsi milloin tuli vieraita. Konsulitar istui keltaisessa sohvassa puolisonsa vieressä, joka silmäili »Kaupungin Sanomien» kurssikuulumisia sikari suussa. Rouva oli kumartunut silkkikutimensa ääreen ja liikutteli hiljaa huuliaan, sillä hän laski parastaikaa puikolla silmukkarivin silmiä. Hänen vieressään sirolla, kultaornamentein koristetulla ompelupöydällä paloi kuusi kynttilää haarajalassa. Katosta riippuvaa kynttiläkruunua ei käytetty.
Johann Buddenbrook, joka alkoi olla neljänkymmenen ja viidenkymmenen keskipaikkeilla, oli vanhentunut viime vuosina silminnähtävästi. Hänen pienet, pyöreät silmänsä olivat painuneet vieläkin syvemmälle, suuri, kaareva nenä ja poskiluut pistivät entistä terävämmin esiin, ja näytti siltä kuin puuteriruisku olisi sipaissut pari kertaa aivan keveästi hänen vaaleata, huolellisesti jakaukselle kammattua tukkaansa ohimoiden kohdalta. Konsulitar ei ollut vielä neljääkymmentä, mutta hänen loistava, joskaan ei kaunis ulkomuotonsa oli säilynyt nuorekkaana, ja hänen hohtavanvalkoinen ihonsa muutamine kesakkoineen ei ollut kadottanut vähääkään, tuoreudestaan. Hänen punertava, taidokkaasti käherretty tukkansa välkkyi kynttilän valossa. Kääntäen haaleansiniset silmänsä hiukan sivuun sanoi hän:
»Minä pyytäisin sinua miettimään erästä asiaa, rakas Jean. Eikö meidän sopisi palkata miespalvelijaa?… Olen tullut huomaamaan, että se olisi tarpeellista. Kun ajattelen vanhempiani…»
Konsuli antoi sanomalehden vaipua polvelleen. Hän otti sikarin suustaan, ja hänen silmiinsä ilmestyi valpas ilme, sillä oli kysymys rahan menosta.
»Rakas, kunnioitettu vaimoni», sanoi hän vitkaan, sillä hänen täytyi ensin miettiä valmiiksi vastaväitteensä. »Miespalvelijaa? Mehän olemme pitäneet vanhempiemme kuoltua kaikki kolme palvelustyttöä talossa, mamsseli Jungmannia lukuunottamatta, ja minusta tuntuu…»
»Meidän talomme on niin suuri, Jean, että se on aivan onnetonta! Minun on usein sanottava: 'Lina, menepäs takarakennukseen, sitä ei ole pitkään aikaan siivottu! Mutta en tahtoisi rasittaa palvelijoitamme, heillä on jo yllin kyllin tekemistä etupuolen kunnossa pitämisessä… Maalta voisi saada jonkun vaatimattoman kelpo miehen… Nytpä muistan, Jean, että Louise Möllendorf panee pois Antoninsa; olen nähnyt hänen tarjoilevan varmasti ja taitavasti…»
»En voi kieltää», virkkoi konsuli liikahdellen hieman kiusaantuneesti paikallaan, »ettei tuo ajatus miellytä minua. Emme käy nykyään pidoissa, emmekä itse ole pitäneet sellaisia…»
»Niin, niin. Mutta käyhän meillä silti vieraita useinkin, eikä se ole minun syyni, rakas Jean, vaikka iloitsenkin siitä suuresti, kuten tiedät. Tulee joku sinun kaukainen liikeystäväsi, sinä kutsut hänet aterialle, hän ei ole vielä tilannut yösijaa majatalossa, ja sinä pyydät hänet meille. Sitten saattaa tulla joku lähetyssaarnaaja, joka jää meille viikoksi… Sitä seuraavalla viikolla odotamme pastori Mathiasta Kannstattista… Ja suoraan sanoen, palkathan ovat niin pienet…»
»Mutta niitä on maksettava niin monelle taholle, Bethsy! Meillä on neljä palkollista talossa ja monta miestä liikkeen palveluksessa, minkä sinä nähtävästi unohdat!»
»Eikö meidän todellakaan kannata pitää miespalvelijaa?» kysyi konsulitar katsoen miestään hymyillen pää kallellaan. »Kun ajattelen vanhempieni palveluskuntaa…»