»Minä en luultavasti mene ollenkaan naimisiin», sanoi hän hiukan vaivaloisesti, sillä piparmynttijauhe haittasi puhetta. »En ymmärrä miksi menisin. Minulla ei ole minkäänlaista halua siihen. Minä lähden Amsterdamiin, jossa soitan duettoja isän kanssa, ja asetun myöhemmin naimisissa olevan sisareni luo…»
»Mikä vahinko!» huudahti Tony vilkkaasti. »Mikä vahinko, Gerda! Sinun pitäisi mennä naimisiin täällä ja jäädä tänne iäksi… Kuule, sinä voisit esimerkiksi ottaa jommankumman minun veljistäni…»
»Senkö, jolla on niin pitkä nenä?» kysyi Gerda vetäen haukotuksen, joka päättyi pieneen, siroon, huolimattomaan huoahdukseen; tätä tehdessään hän piti käsipeiliä suunsa edessä.
»Sama se kumman heistä… Hyvänen aika, miten komeaksi te laittaisitte kaiken! Teidän pitäisi antaa Jakobsin sisustaa asuntonne, Jakobsin, joka asuu Fischstrassen varrella, sillä hänellä on hyvä maku. Ja minä tulisin joka päivä vierailulle…»
Mutta nyt kuului m:lle Popinet'n ääni seinän takaa:
»Ah! voyons, mesdames! sänkyyn, s'il vous plait! Ette te tänä iltana enää mene naimisiin!»
Pyhäpäivät ja lomat vietti Tony kuitenkin Mengstrassen varrella tai isovanhempiensa luona maalla. Mikä onni, kun pääsiäissunnuntaina sattui olemaan kaunis ilma, niin että sai etsiä pääsiäismunia ja marsipaanijäniksiä Krögerien äärettömän suuresta puutarhasta! Mikä ihana aika meren rannalla, kun sai asua kylpylaitoksella, syödä à la table d'hôte, uida ja ratsastaa aasilla! Muutamia laajempia matkoja tehtiin myös parina vuonna, konsulin solmittua onnistuneita kauppasopimuksia. Miten verrattoman hauska olikaan joulu-ilta kolminkertaisine viettoineen: ensin kotona, sitten isovanhempien luona ja viimein Sesemin talossa, jossa tuona iltana bischof valui virtoina… Ihaninta oli kuitenkin joulunvietto kotona, sillä konsuli pani painoa siihen, että pyhä joulujuhla muodostui siunatuksi, loistavaksi ja tunnelmalliseksi. Kun istuttiin hartain juhlamielin maisemahuoneessa, palvelijoiden ja kaikenlaisten vanhojen köyhien ihmisten tungeksiessa pylväikössä, jossa konsuli kävi puristamassa heidän vilusta sinisiä käsiään, kajahteli äkkiä ulkoa neliääninen laulu, Marian-kirkon kuoripoikain laulu; aivan sydän alkoi tykkiä, niin juhlallista se oli. Sitten luki konsulitar vanhasta perheraamatusta, jonka kirjaimet olivat mahdottoman suuria, hitaasti joulutekstin, kuusenhajun tunkeutuessa valkoisen, korkean kaksoisoven raoista. Kun ulkoa oli kajahtanut vielä yksi laulu, viritettiin yhteisesti »Joulupuu on rakennettu» ja astuttiin juhlallisesti pylväikön kautta saliin, suureen avaraan saliin, jonka seinäpapereissa oli veistokuvahahmoja ja joissa valkoisin liljoin koristettu joulupuu seisoi välkkyvänä, kynttilöistä säteilevänä ja tuoksuvana, joulupöydän ulottuessa ikkunoiden luota ovelle asti. Mutta ulkona, jäätyneillä, lumisilla kaduilla väänsivät italialaiset posetiivinsoittajat soittimiaan, ja torilta kuului joulumarkkinain melu. Pientä Klaraa lukuunottamatta saivat lapsetkin ottaa osaa myöhäiseen ateriaan, jossa ei säästetty karppeja eikä täytettyjä kalkkunoita…
Mainittakoon vielä, että Tony noina vuosina kävi kahdella mecklenburgilaisella maatilalla. Pari kesäistä viikkoa vietti hän ystävättärensä Armgardin kera herra von Schillingin kartanossa, joka sijaitsi merenrannalla vastapäätä Travemündeä, lahden toisella puolen. Ja toisen kerran matkusti hän serkkunsa Thildan kanssa tämän isän, herra Bernhard Buddenbrookin hoitamalle maatilalle. Tuon tilan nimi oli »Ungnade», eikä se tuottanut yhtään helleriä voittoa; mutta lomanviettopaikkana se kyllä meni mukiin.
Niin kuluivat vuodet toinen toisensa jälkeen, ja Tonyn nuoruus oli aika onnellinen.