Konsulitar vastasi:
»Teette hyvin kiltisti, ellette heti halua puhua liikeasioista mieheni kanssa, vaan suvaitsette jäädä meidän seuraamme hetkiseksi. Olkaa hyvä ja istukaa!»
»Kiitän nöyrimmästi», sanoi herra Grünlich liikutettuna. Sen jälkeen istuutui hän Tomin tuoman tuolin laidalle, oikaisi itsensä, asetti hattunsa ja keppinsä polvelle, sipaisi kämmenellään poskipartaansa ja päästi hörähdyksen, joka kuulosti kuin »Hä-ä-hm!» Tuo kaikki teki sen vaikutuksen kuin olisi hän tahtonut sanoa: »Kas niin, tämä oli johdatus. Entäs nyt?»
Konsulitar otti kannettavakseen seuranpidon vaivan.
»Olette kotoisin Hampurista?» kysyi hän kääntäen päänsä sivulle ja laskien työnsä syliin.
»Juuri niin, rouva konsulitar», vastasi herra Grünlich kumartaen uudelleen. »Asuinpaikkani on Hampuri, mutta minä olen paljon matkoilla, minulla on paljon puuhaa, liikkeeni on erittäin vilkas… hä-ä-hm. luvalla sanoen.»
Konsulitar kohotti kulmiaan ja liikutti suutaan aivan kuin sanoakseen hyvin kunnioittavasti: »Vai niin»?
»Herkeämätön uurastus on minulle elinehto», lisäsi herra Grünlich puoliksi konsuliin kääntyen ja rykäisi uudelleen huomatessaan katseen, jonka neiti Antonie loi häneen, kylmän ja tarkastavan katseen, jolla nuoret tytöt mittelevät jokaista uutta nuorta miestä ja joka voi joka hetki muuttua ylenkatseeksi.
»Meillä on sukulaisia Hampurissa», virkkoi Tony jotakin sanoakseen.
»Duchampsit», selitti konsuli, »äitivainajani perhe.»