»Tiedän erinomaisesti!» riensi herra Grünlich ilmoittamaan. »Minulla on kunnia tuntea hieman tuota perhettä. Mainioita ihmisiä kaikki tyynni, henkilöitä, joilla on älyä sekä sydäntä — hä-ä-hm. Jos joka perheessä vallitsisi sellainen henki kuin heillä, olisi maailma toisen näköinen. Heissä on jumalanpelkoa, lempeyttä, sisäistä hurskautta, lyhyesti sanoen todellista kristillisyyttä, joka on minun ihanteeni; sen lisäksi maailmantuntemusta, ylhäisyyttä, loistavaa hienoutta, joka minua suorastaan hurmaa, rouva konsulitar!»
Tony ajatteli: miten hän voi tuntea minun vanhempani? Hän sanoo heille juuri sitä, niitä he haluavat kuulla… Mutta konsuli lausui suosiollisesti:
»Nuo kaksi makusuuntaa yhtyneinä kaunistavat jokaista miestä mitä parhaiten.»
Eikä konsulitar voinut olla ojentamatta kättään vieraalle, jolloin hänen ranneketjunsa hiljaa kilisi; ja sitä tehdessään hän käänsi kämmenensä ylöspäin mitä sydämellisimmin.
»Te sanotte juuri samaa mitä minä ajattelen, hyvä herra Grünlich!» hän sanoi.
Herra Grünlich vastasi kumartaen, oikaisi itsensä, silitti poskipartaansa ja rykäisi aivan kuin sanoakseen: »Nyt eteenpäin.»
Konsulitar lausui pari sanaa herra Grünlichin synnyinkaupunkia kohdanneesta kauheasta onnettomuudesta… »Todellakin», huomautti herra Grünlich, »se oli kauhea onnettomuus, raskas koettelemus, tuo palo. Sen tuottamat tappiot tekevät 155 miljoonaa markkaa; luku on jokseenkin tarkka. Minä puolestani saan kiittää kohtaloa… säästyin täydellisesti sen tuhoilta. Tuli raivosi pääasiallisesti Pyhän Pietarin ja Nikolain seurakunnissa… Kuinka lumoava puutarha tämä on», sanoi hän siirtyen toiseen asiaan ja otti kiittäen vastaan konsulin tarjoaman sikarin, »mutta kaupunkipuutarhaksi se on melkein turhan suuri! Ja mikä värikäs kukkien runsaus… oi, hyvä Jumala, minun heikkouteni ovat kukkaset ja yleensä koko luonto! Nuo pelto-unikot ovat erittäin koristeelliset…»
Herra Grünlich kiitti talon hienoa asemaa, kiitti koko kaupunkia, kiitti konsulin sikariakin ja lausui jokaiselle jonkun rakastettavan sanan.
»Rohkenenko kysyä mitä te luette, mademoiselle Antonie?» kysyi hän hymyillen.
Tony rypisti jostakin syystä äkkiä kulmiaan ja vastasi katsomatta herra
Grünlichiin: