»Hoffmannin Serapionsbrüderiä».
»Niinkö! Erittäin etevä kirjailija», hän huomautti. »Mutta suokaa anteeksi… olen unohtanut toisen poikanne nimen, rouva konsulitar.»
»Hänen nimensä on Christian.»
»Kaunis nimi! Minusta on mieluista lausua se» — herra Grünlich kääntyi jälleen talon isännän puoleen — »se on nimi, joka jo itsessään ilmaisee, että sen kantaja on kristitty. Teidän perheessännehän kulkee muuten perintönä nimi Johann… kuka voisi olla muistamatta silloin heti Herramme rakkainta opetuslasta. Minun nimeni esimerkiksi, jos sallitte minun ottaa sen puheeksi», esitti hän kaunopuheisesti, »on Bendix, kuten useimpien esi-isieni —- ja se on nimi, jota voi pitää Benediktuksen lyhennettynä muotona. Entä mitä te luette, herra Buddenbrook? Ah, Ciceroa! Raskasta lukemista, tuon suuren roomalaisen puhujan teokset. Quousque tandem, Catilina… hä-ä-hm, niin, en minäkään ole vielä unohtanut kaikkea latinaani!»
Konsuli sanoi:
»Minä olen päinvastoin kuin isävainajani aina vastustanut sitä, että nuorten on niin yksinomaan vaivattava päätään kreikalla ja latinalla. Onhan paljon muita vakavia ja tärkeitä aineita, joita tarvittaisiin käytännöllisessä elämässä…»
»Täydelleen sama on minunkin mielipiteeni, herra konsuli», riensi herra Grünlich jälleen vastaamaan, »en vain vielä ehtinyt pukea sitä sanoiksi! Se on raskasta eikä, unohdin lisätä, kokonaan moitteetonta luettavaa. Muistan noista puheista pari suorastaan siveyttä loukkaavaa kohtaa…»
Tätä seuraavan vaitiolon kestäessä ajatteli Tony: Nyt on minun vuoroni. Sillä herra Grünlichin katse oli kiintynyt häneen. Ja aivan oikein, nyt oli hänen vuoronsa. Herra Grünlich ponnahti näet hiukan eteenpäin tuolillaan, teki lyhyen, kouristuksenomaisen, mutta silti notkean kädenliikkeen konsulitarta kohti ja kuiskasi kiihkeästi:
»Katsokaa, rouva konsulitar, katsokaa! — Pyydän, neitini», jatkoi hän sitten ääneen, ikäänkuin Tonyn olisi tullut ymmärtää vain tämä, »jääkää vielä silmänräpäykseksi tuohon asentoon…! — Katsokaa!» keskeytti hän jälleen kuiskaten, »kuinka aurinko sädehtii tyttärenne neiti Antonien suortuvissa! — En ole milloinkaan nähnyt noin kauniita hiuksia!» saneli hän sitten äkkiä vakavasti ja haltioissaan, kuin olisi puhunut Jumalalle tai omalle sydämelleen.
Konsulitar hymyili hyväntahtoisesti ja konsuli sanoi: »Älkää panko tyttäreni päätä pyörälle!» Mutta Tony rypisti jälleen kulmiaan. Jonkun hetken kuluttua nousi herra Grünlich paikaltaan.