Christian veti ison nenänsä kurttuihin ja sanoi:
»Miten mahtavasti hän puhui!… 'Täällä keskustellaan'! Emme me keskustelleet ollenkaan hänen tullessaan. 'Peltounikot ovat niin koristeellisia!' Välistä hän laittautui sen näköiseksi kuin olisi puhunut ääneen itsekseen. Häiritsen — pyydän anteeksi!… En ole milloinkaan nähnyt noin kauniita hiuksia!…» Tätä puhuessaan hän matki niin mainiosti Grünlichiä, että konsulinkin täytyi nauraa.
»Niin, hän tekeytyy ja on niin olevinaan!» alkoi Tony jälleen arvostella. »Hän puhui kaiken aikaa itsestään! Hänen liikkeensä on vilkas, hän rakastaa luontoa, hän pitää niistä ja niistä nimistä, hänen nimensä on Bendix… Mitä se meitä liikuttaa… Hän sanoo vaan kaiken kehuakseen itseään!» huusi Tony äkkiä vimmastuen. »Päästäkseen suosioonne sanoi hän sinulle, äiti, ja sinulle, isä, vain sellaista, mitä teistä on hauska kuulla!»
»Siinä ei ole mitään moitittavaa, Tony!» sanoi konsuli ankarasti. »Kun on vieraana seurassa, tulee näyttää parhaat puolensa, valita sanansa huolellisesti ja koettaa olla miellyttävä — sehän on selvä…»
»Minusta hän on hyvä mies», sanoi Klothilde hiljaisesti ja venyttäen, vaikka hän oli ainoa henkilö, josta herra Grünlich ei ollut välittänyt vähääkään. Thomas pidättyi lausumasta mielipidettään.
»Hän on joka tapauksessa kristillismielinen, pystyvä, uuttera ja hienosti sivistynyt mies», sanoi konsuli asian ratkaisuksi, »ja sinä, Tony, olet iso tyttö, kahdeksantoista- tai melkein yhdeksäntoistavuotias, ja hän kohteli sinua niin huomaavasti, että sinä voisit hillitä moittimishalusi. Me olemme kaikki heikkoja ihmisiä, ja sinä olet, suo anteeksi, todella viimeinen, jolla on oikeus viskata toista kivellä… Tom, lähtekäämme työhön!»
Mutta Tony mutisi itsekseen: »Kullankeltainen poskiparta!» ja tätä sanoessaan hän rypisti kulmiaan, kuten oli tehnyt jo monta kertaa illan kuluessa.
TOINEN LUKU.
»Kuinka olenkaan pahoillani, etten tavannut teitä, neitiseni!» lausui herra Grünlich pari päivää myöhemmin Tonyn sattuessa häntä vastaan Breiten- ja Mengstrassen kulmauksessa kävelyltä palatessaan. »Minulla oli kunnia käydä tervehtimässä rouva äitiänne ja kaipasin teitä kovasti… Mutta nyt iloitsen sitä enemmän, kun saan kuitenkin tavata teidät!»
Neiti Buddenbrook oli pysähtynyt herra Grünlichin alkaessa puhua, mutta hänen silmänsä, jotka olivat sulkeutuneet puoliksi ja jotka nyt äkkiä tummenivat, eivät kohonneet herra Grünlichin rintaa korkeammalle, ja hänen suunsa ympärillä liikkui tuo pilkallinen ja auttamattoman armoton hymy, jolla nuori tyttö hylkää miehen… Hänen huulensa liikkuivat — mitä hän saattoi vastata! Haa! Hänen täytyi löytää sana, joka karkoittaisi ja nujertaisi tuon Bendix Grünlichin ainiaaksi… mutta sen sanan tuli olla sukkela, sattuva, paikalleen osuva, sellainen, että se samalla haavoittaisi ja herättäisi kunnioitusta..