»Oikein! Eikö hänestä yksin tein voi tulla runoilija, Hoffstede?»
Mamsseli Jungmann veti uutimet ikkunoiden eteen, ja pian valaisi huonetta yksinomaan kristallikruunun ja kirjoituspöydällä palavien haarakynttilöiden miellyttävä, vaikka hiukan levoton loiste.
»No, Christian», sanoi konsulitar, jonka tukka välkkyi kullankarvaisena, »mitä sinä olet nyt iltapäivällä oppinut?» Kävi ilmi, että Christianilla oli ollut kirjoitusta, laskentoa ja laulua.
Christian oli seitsenvuotinen poika, joka jo nyt oli miltei naurettavassa määrässä isänsä näköinen. Hänellä oli samat jokseenkin pienet, pyöreät, syvällä olevat silmät, isän korkea, kaareva nenä alkoi jo olla havaittavissa, ja poskiluiden alla ilmaisi pari piirtoa, etteivät hänen kasvonsa aina tulisi säilyttämään nykyistä pyöreyttään.
»Ai kun meitä nauratti tänään», alkoi hän lörpöttää, siirtyen kuulijasta toiseen. »Kuulkaapas, mitä herra Stengel sanoi Siegmund Köstermannille.» Hän taivuttautui eteenpäin, ravisti päätään ja alkoi painokkaasti jäljitellä: »Ulkoa sinä, rakas lapsi, olet sileä kuin muna, niin olet, mutta sisältä sinä, rakas lapsi, olet musta…» Tämän hän sanoi jättäen pois »r»:n ja matkien muutenkin niin onnistuneesti opettajan ääntämistä ja inhon ilmaisua tuota ulkoista siloisuutta kohtaan, että kaikki purskahtivat nauruun.
»Kuulkaahan tuota!» toisti ukko Buddenbrook killittäen. Mutta herra
Hoffstede oli haltioissaan.
»Mainiota!» huusi hän. »Verratonta! Aivan kuin Marcellus Stengel. Juuri niin! Sepä oli erinomaista!»
Thomas, jolta puuttui tämäntapaiset lahjat, seisoi nuoremman veljensä vieressä nauraen hänkin sydämellisesti ja kadehtimatta. Hänen hampaansa eivät olleet erittäin kauniit, vaan pienet ja kellertävät. Mutta hänen nenänsä oli erikoisen siromuotoinen, ja hän muistutti silmiltään ja kasvonpiirteiltään tuntuvasti isoisää.
Toiset istuivat tuoleilla, toiset sohvalla, juteltiin lasten kanssa, puhuttiin aikaisesta talvesta, talon asioista… Herra Hoffstede ihaili kirjoituspöydällä olevaa komeaa Sèvres-porsliinista mustepulloa, joka oli muodoltaan kuin mustatäpläinen ajokoira. Mutta tohtori Grabow, konsulin ikätoveri, jonka harvan poskiparran keskeltä hymyilivät hyväntahtoiset, lempeät kasvot, tarkasteli leivoksia, rusinaleipiä ja erilaatuisia suolakuppeja, jotka olivat nähtävinä pöydällä. Tämä oli se »suola ja leipä», jonka ystävät ja sukulaiset olivat lähettäneet tuliaisiksi uuteen asuntoon. Mutta kun tahdottiin näyttää, ettei lahja tullut köyhästä kädestä, oli leipä tehty makeasta, maustetusta leivostaikinasta ja suolakupit olivat puhdasta kultaa.
»Taitaapa minulle tulla työtä», sanoi tohtori osoittaen leivoksia ja lapsia. Sitten otti hän päätään heilutellen käteensä erään upean suola-, pippuri- ja sinappilaitteen.