»Hyvä on… mutta minä iloitsen sydämestäni siitä, Tom, että on sentään sellaisiakin perheitä, joiden ei tarvitse notkistaa niskaansa heidän edessään… esimerkiksi Buddenbrookit…»
»Älkäämme nyt ruvetko kerskailemaan,» sanoi Tom. — »Joka perheellä on heikot kohtansa», jatkoi hän hiljemmin katsoen pitkin hevosien leveätä selkää. »Tiedämmekö esimerkiksi millä kannalla Justus-sedän asiat ovat? Isä pudistaa aina päätään puhuessaan hänestä, ja isoisä Krögerin on täytynyt luullakseni auttaa häntä pari kertaa aimo summilla… Eivätkä serkkujenkaan asiat ole aivan oikealla kannalla. Jürgen, joka tahtoo lukea, ei vaan saa suoritetuksi päästötutkintoaan… Ja Jakobiin, joka on Hampurissa Dalbeck & Kumpp:in palveluksessa, ei kuulu oltavan ollenkaan tyytyväisiä. Hänen rahansa eivät riitä milloinkaan, vaikka hänellä on hyvät tulot; ja sen, minkä Justus setä epää, lähettää Rosalie täti salaa… Ei, älkäämme viskatko kivellä. Mutta jos painat vaa'an Hagenströmien puolelle, pitäisi sinun ottaa Grünlich!»
»Istummeko me näissä vaunuissa puhuaksemme siitä? Niin, niin! Ehkäpä minun pitäisi tehdä se! Mutta minä en tahdo ajatella sitä nyt. Tahdon unohtaa koko asian, sillä hyvä. Nyt ajamme Schwarzkopfeille. En muista nähneeni heitä ennen… Kai he ovat miellyttäviä ihmisiä?»
»Oh! Diederich Schwarzkopf on oikein mukavoo miestä… ei hän aina puhu näin, vasta juotuaan viisi lasia grogia. Kerran, kun hän kävi konttorissa, menimme yhdessä laivuriyhdistykseen… Hän joi kuin ratti. Hänen isänsä on syntynyt norjalais-aluksella ja ollut myöhemmin kapteenina samalla linjalla. Diederich on saanut hyvän sivistyksen, luotsipäällikön toimi on vastuunalainen ja jokseenkin hyvin palkattukin toimi. Hän on vanha merikarhu… mutta aina kohtelias naisille. Saatpa nähdä, että hän alkaa hakkailla sinua…»
»Hah-haa! — Entä rouva?»
»Hänen rouvaansa en tunne itse. Eiköpä hän liene miellyttävä. Heillä on muuten poika, joka minun kouluaikoinani oli viimeisen edellisellä tai viimeisellä luokalla ja joka nyt luultavasti lueskelee… Katsohan, tuossa on meri! Neljännestunti vielä…»
He ajoivat kappaleen matkaa nuorten pyökkien reunustamaa tietä, aivan meren rantaa, meren, joka päilyi auringossa tyynenä ja sinisenä. Pyöreä keltainen majakka sukelsi näkyviin, hetken aikaa näkyi lahti aallonmurtajineen, kaupungin punaiset katot ja pieni satama purjeineen ja köysistöineen. Sitten ajoivat he ensimmäisten talojen välitse, sivuuttivat kirkon ja vierivät satamakatua joenrantaa pitkin kauniin pienen talon eteen, jonka parveke oli aivan viiniköynnöksien peittämä.
Luotsipäällikkö Schwarzkopf seisoi ovensa edustalla ja otti vaunujen lähestyessä laivurilakkinsa päästään. Hän oli tanakka, lyhytvartinen mies, jolla oli punaiset kasvot, vedensiniset silmät ja raudanharmaa, piikkinen parta, joka ulottui viuhkanmuotoisena toisesta korvasta toiseen. Hänen alaspäin vetäytynyt suunsa, jossa riippui puinen piippu, ja ajeltu, ja punainen, kaareva ylähuulensa tekivät arvokkaan ja luotettavan vaikutuksen. Avonaisen, kultareunuksisen takin alta hohtivat valkoiset pikeeliivit. Hän seisoi siinä hajasäärin hiukan vatsa pystyssä.
»On suuri kunnia minulle, mamsseli, että haluatte asua jonkun aikaa talossani…» Hän nosti Tonyn hellävaroen maahan. »Nöyrin palvelijanne, herra Buddenbrook! Kuinka voi herra isänne? Entä rouva konsulitar?… Ilahduttaa minua!… No, astukaahan peremmälle, hyvä herrasväki! Vaimoni on tainnut valmistaa pienen väliaterian. — Menkää te Peddersenin majataloon», sanoi hän ajajalle, joka oli kantanut sisään matka-arkun; »sinne voi hyvin jättää hevoset… Kai te jäätte meille yöksi, herra Buddenbrook? Miksikä ei! Hevosten täytyy kuitenkin saada huoahtaa, ettekä te ehtisi kaupunkiin ennen pimeän tuloa…»
»Tiedättekö, täällä on ainakin yhtä hyvä asua kuin kylpylaitoksella», sanoi Tony neljännestunnin kuluttua, kun istuttiin parvekkeella kahvipöydän ääressä. »Merilevän haju tuntuu tänne asti. Olen hirveän iloinen, että jälleen saan olla Travemündessä!»