Parvekkeen köynnösten ympäröimäin pilarien välitse näkyi leveä, auringonpaisteessa kimaltava joki veneineen ja laitureineen, ja kauempana Mecklenburgin ulkonevan niemekkeen »Priwalin» päässä oleva lauttakoju. Suuret, maljanmuotoiset kahvikupit olivat tavattoman kömpelöt siroihin vanhoihin porsliinikuppeihin verrattuina, jotka heillä oli kotona, mutta pöytä, jossa Tonyn kohdalla oli kimppu niittykukkia, oli kutsuvan näköinen ja matka oli antanut ruokahalua.
»Mamsselin tulee pitää huoli siitä, että lihoo täällä», sanoi talon rouva. »Hän on hiukan rasittuneen näköinen; sen tekee kaupunki-ilma ja monet huvitukset..»
Rouva Schwarzkopf, kirkkoherran tytär Schlutupista, näytti olevan noin 50:n vaiheilla, oli päätä pienempi Tonya ja jokseenkin hieveröinen. Hänen musta, sileä ja siististi kammattu tukkansa oli suurisilmäisen hiusverkon sisällä. Hänen yllään oli tummanruskea puku, johon kuului valkoinen pitsikaulus ja samanlaiset kalvoset. Hän oli siisti, hiljainen ja ystävällinen. Hän suositteli innokkaasti omaa tekemäänsä korinttileipää, joka oli asetettu veneenmuotoiseen leipäkoriin. Korin ympärillä olivat piirissä kerma-, sokeri-, ja hunaja-astia. Leipäkorin reunassa oli helmikoristeinen reunus, jonka oli valmistanut pikku Meta, kahdeksanvuotias, kiltti pikku tyttö, joka istui äitinsä vieressä ruudukkaaseen leninkiin puettuna, pellavanvärinen, jäykkä palmikontynkä niskassa.
Rouva Schwarzkopf pyyteli anteeksi Tonyn huoneen yksinkertaisuutta, jossa Tony jo oli ehtinyt hiukan purkaa tavaroitaan…
»Mitä turhia!» sanoi Tony. »Täältä on näköala merelle, ja se on pääasia.» Ja samassa pisti hän neljännen korinttileipäviipaleen kuppiinsa. Tom puhui ukon kanssa »Wullenweveristä», joka paraikaa oli korjauksen alaisena kaupungissa…
Äkkiä tuli noin 20-vuotias nuorukainen kirja kädessä parvekkeelle, riisui hattunsa ja kumarsi hiukan kömpelösti ja punastuen vieraille.
»No, poikaseni», sanoi luotsipäällikkö, »myöhäänhän sinä tulet…» Sitten hän esitti: »Poikani —», hän lausui etunimen, josta Tony ei saanut selvää. »Lueksii lääketiedettä… on viettämässä lomaansa meidän luonamme…»
»Hauska tutustua», sanoi Tony, kuten hänelle oli opetettu. Tom nousi ja ojensi ylioppilaalle kätensä. Nuori Schwarzkopf kumarsi vielä kerran, laski kirjan pois kädestään ja istuutui pöytään uudestaan punastuen.
Hän oli keskimittainen, jokseenkin hoikka ja aivan vaalea. Orastavia viiksenhaiveniaan, jotka olivat yhtä vaaleat kuin lyhyeksi leikattu tukka, huomasi tuskin ollenkaan; hänellä oli myös hyvin valkoinen iho, joka oli kuin hienointa porsliinia ja joka pienimmästäkin syystä lehahti punaiseksi. Hänen silmänsä olivat hiukan tummemman siniset kuin isän ja niissä oli sama, ei erittäin vilkas, mutta hyväntahtoisen tutkiva ilme; hänen kasvonpiirteensä olivat säännölliset ja varsin miellyttävät. Hänen alkaessaan syödä paljastuivat harvinaisen kaunismuotoiset, tasaiset hampaat, jotka välkkyivät kuin kiilloitettu norsunluu. Hän oli puettu harmaaseen, kiinninapitettuun nuttuun, jossa oli läpät taskujen päällä ja kurenauha selässä.
»Pyydän anteeksi, että tulen näin myöhään», hän sanoi. Hänen äänensä oli hiukan epäselvä ja nariseva. »Olin lukemassa rannalla enkä huomannut katsoa ajoissa kelloa». Tämän jälkeen hän alkoi syödä ääneti, luoden vain silloin tällöin Toiniin ja Tonyyn tarkastavan katseen alta kulmain.