Vähän ajan kuluttua talon emännän jälleen pakottaessa Tonya ottamaan lisää hän sanoi:
»Tuohon hunajaan voitte luottaa, neiti Buddenbrook… Se on puhtainta luonnontuotetta… Kun sitä syö, niin tietää mitä nielee… Teidän täytyy syödä vahvasti, uskokaa pois! Tämä meri-ilma kuluttaa… kiihoittaa aineenvaihtoa. Ellette syö riittävästi, niin laihdutte…» Hänellä oli luonnollinen, hauska tapa puhuessaan kumartua eteenpäin ja katsoa usein toista henkilöä kuin mille puhui.
Hänen äitinsä kuunteli häntä hellä ilme kasvoissa ja tutki sitten Tonyn kasvoista, minkä vaikutuksen pojan sanat olivat tehneet. Mutta ukko Schwarzkopf sanoi:
»Äläpäs nyt mahtaile aineenvaihtoinesi, herra tohtori… Se saa meidän puolestamme olla rauhassa», jolloin nuorukainen nauroi ja katsoi jälleen punastuen Tonyn lautaselle.
Pari kertaa mainitsi luotsipäällikkö poikansa nimen, mutta Tony ei vaan päässyt perille siitä. Se oli jotain sen tapaista kuin »Moor» tai »Mord»… oli mahdotonta saada selvää ukko vanhuksen leveästä ääntämisestä.
Kun ateria oli lopetettu ja Diederich Schwarzkopf, joka seisoi takki levällään tyytyväisen näköisenä aurinkoon tirkistellen, oli sytyttänyt lyhyen puisen piippunsa ja hänen poikansa tehnyt samoin, Tomin turvautuessa jälleen savukkeihinsa, joutuivat nuoret vilkkaaseen keskusteluun koulumuistoista, joihin Tonykin otti iloisesti osaa. Kerrattiin herra Stengelin puheita… »Sinun piti tehdä viiva, mutta mitä näenkään? Tuohan on selvä vako!» Vahinko, ettei Christian ollut läsnä, hän osasi matkia vielä etevämmin…
Kerran sanoi Tom sisarelleen, osoittaen tämän edessä olevia kukkia:
»Herra Grünlich sanoisi: Nuo ovat niin koristeellisia!»
Tony töykkäsi häntä kylkeen punaisena vihasta luoden aran katseen vastapäätä istuvaan nuoreen Schwarzkopfiin.
Kahvinjuontia oli tänään kestänyt harvinaisen kauan, ja istuttiin yhä yhdessä. Kello oli jo puoli seitsemän ja »Priwal» alkoi painua hämärän peittoon luotsipäällikön viimein noustessa paikaltaan.