»Herrasväki saa suoda anteeksi», sanoi hän. »Minulla on vielä tekemistä luotsituvassa… Syömme kahdeksalta, jos vieraamme suvaitsevat… Tai kenties vähän myöhemmin tänään, vai kuinka. Meta?… Äläkä sinä —» nyt hän jälleen mainitsi poikansa nimen — »jää tänne koko yöksi… mars ulos taas tutkimaan luitasi… Mamsseli Buddenbrook kai haluaa purkaa tavaroitaan… Taikka herrasväki voi mennä kävelemään meren rannalle… Älä sinä häiritse!»
»Diederich, älä sinä aina, miksi hän ei saa jäädä meidän luoksemme istumaan», sanoi rouva Schwarzkopf hiljaa ja moittien. »Ja jos herrasväki menee kävelemään, miksi hän ei saa mennä mukaan? Onhan hänellä loma, Diederich!… Miksi hän ei saisi nauttia vieraittenne seurasta?»
KUUDES LUKU.
Tony heräsi seuraavana aamuna pienessä puhtaassa kamarissaan, jonka huonekalut olivat päällystetyt kukikkaalla karttuunilla, ja hänet valtasi uuden elämänvaiheen iloinen ja miellyttävä tunne.
Hän nousi istualleen, kietoi käsivarret polviensa ympäri ja taivutti taapäin pörröisen päänsä, tirkisti kapeisiin, häikäiseviin valoviiruihin, jotka tunkeutuivat huoneeseen suljettujen luukkujen raoista, ja eli mielessään uudelleen eiliset tapaukset.
Hän tuskin ollenkaan muisti herra Grünlichiä. Kaupunki ja kauhea kohtaus maisemahuoneessa, perheen ja pastori Köllingin kehoitukset olivat jääneet kauas. Täällä hän saisi herätä joka aamu huoletonna… Schwarzkopfit olivat mainioita ihmisiä. Eilen illalla oli tarjottu oikeata appelsiiniboolia ja oli juotu mieluisan yhdessäolon malja. Oli ollut erittäin hauska. Ukko Schwarzkopf oli kertonut merijuttuja ja nuori göttingeniläinen oli ilmoittanut, missä hän harjoitti opintojaan… Mutta ihme, ettei hän vieläkään tiennyt pojan ristimänimeä! Hän oli koettanut höristää korviaan illallispöydässä, mutta sitä ei ollut enää mainittu, eikä olisi kai ollut soveliasta kysyä sitä. Hän koetti muistella… Mikä ihme tuon nuorukaisen nimi saattoi olla! Moor… Mord…? Muuten oli hän miellyttänyt Tonya, tämä Moor tai Mord. Hän nauroi niin hyväntahtoisen kujeilevasti pyytäessään vettä ja sanoessaan sen jälkeen muutamia kirjaimia lukuineen, jolloin vanhus suuttui. Se oli ollut veden tieteellinen kaava… mutta ei tämän veden, sillä tämän travemündeläisen nesteen nimi oli varmasti vielä paljon monimutkaisempi. Siitä saattoi milloin hyvänsä löytää liuskameduusan… Korkeilla viranomaisilla oli omat käsityksensä juomavedestä, tuumi tohtorinalku. . . Tätä seurasi uusi isällinen ojennus, poika kun oli puhunut yliolkaisesti viranomaisista. Rouva Schwarzkopf oli koko ajan etsinyt Tonyn kasvoista ihailua, ja Tonyn täytyi todella myöntää, että tohtorinalku puhui hyvin hauskasti, samalla leikkisästi ja oppineesti… Nuori herra oli osoittanut hänelle sangen suurta huomaavaisuutta. Tony oli valittanut, että hänen päätänsä kuumotti syödessä, siinä oli kai liiaksi verta… Mitä nuori herra oli vastannut? Hän oli tarkastanut Tonya ja sanonut: Aivan oikein, ohimosuonet ovat liian täynnä, mutta saattoi silti olla mahdollista, ettei hänellä ollut tarpeeksikaan verta tai punaisia verisoluja päässä… Hän oli ehkä hiukan vähäverinen…
Käki hypähti esiin puisesta, leikkauksin koristetusta seinäkellosta ja kukahti monta virkeätä ja kirkasta kukahdusta. »Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän», laski Tony, »ylös»! Ja samassa hyppäsi hän vuoteesta ja työnsi ikkunaluukut auki. Taivas oli osaksi pilvessä, mutta aurinko paistoi. Ikkunasta näkyi aava aaltoileva ulappa majakkoinaan, oikealla tunkeutui mereen Mecklenburgin rannikon kaareva ääriviiva sinisen ja vihertävän värisenä, sulaen usvaiseen taivaanrantaan. Minä menen uimaan, ajatteli Tony, mutta syön ensin kunnollisesti, jottei aineenvaihto pääse kuluttamaan minua… Ja sitten hän suoritti hymyilevin, tyytyväisin liikkein pesu- ja pukeutumishommat.
Kello oli vähän yli puoli kymmenen hänen lähtiessään huoneesta. Tomin huoneen ovi oli auki; tämä oli lähtenyt jo varhain paluumatkalle. Kahvin haju tuntui tänne asti, vaikka yläkerros, jossa oli ainoastaan makuuhuoneita, sijaitsi jokseenkin korkealla. Se tuntui olevan tuon pienen talon luonteenomainen haju ja se lisääntyi Tonyn laskeutuessa yksinkertaisia, tiiviin lautakaiteen reunustamia portaita alakertaan ja astuessa käytävän poikki, josta mentiin asuinhuoneisiin, ruokasaliin ja luotsipäällikön virkahuoneeseen. Reippaasti ja mitä parhaimmalla tuulella astui hän parvekkeelle valkoiseen pikeeleninkiinsä puettuna.
Rouva Schwarzkopf istui poikineen kahdenkesken kahvipöydässä, joka jo oli puolittain tyhjennetty. Hänellä oli siniruudukas esiliina ruskean pukunsa päällä. Hänen edessään oli avainkori.
»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi hän paikaltaan nousten, »ettemme odottaneet teitä, mamsseli Buddenbrook! Me olemille aikaisia, me yksinkertaiset ihmiset. On niin monenmoista hommaa… Schwarzkopf on virastossaan… Mutta ettehän pahastu, mamsseli Buddenbrook?»