»Te olette romantikko, mademoiselle Buddenbrook, te olette lukenut liiaksi Hoffmannia… Asia on lyhyesti tällainen: Isäni isä oli puolittain norjalainen ja hän oli nimeltään Morten. Minulle on annettu sama nimi. Siinä kaikki…»
Tony kulki varovasti korkean, terävän ruohikon läpi, joka kasvoi pitkin alastonta rantaa. Heidän edessään oli rivi puisia rantapaviljonkeja keilanmuotoisine kattoineen, ja niiden välitse näkyivät rantatuolit, jotka oli asetettu lähemmäksi vesirajaa ja joiden ympärillä perheet lepäilivät lämpimässä hiekassa: naiset siniset silmälasit nenällä ja lainakirjastosta haettu romaani kädessä, herrat vaaleisiin pukuihin puettuina, piirrellen joutilaasti kepeillään kuvioita hiekkaan, päivettyneet lapset suuret olkihatut päässä peuhaten, lapioiden hiekkaa, kaivaen kuoppia, leipoen puisilla muoteilla leivoksia, poraten tunneleita, kahlaten paljain säärin vedessä, uitellen laivojansa… Oikealla ulottui puinen uimarakennus veteen asti.
»Nyt me marssimme suoraapäätä Möllendorpfien kojua kohti», sanoi Tony.
»Menkäämme mieluummin johonkin toiseen suuntaan!»
»Hyvä… mutta kai te liitytte heidän seuraansa… Minä jään istumaan kivelle tänne taammaksi.»
»Liityn heidän seuraansa… niin, kai minun täytyy mennä tervehtimään heitä. Mutta teen sen hyvin vastahakoisesti, tiedättekö! Olen tullut tänne saadakseni olla rauhassa…»
»Rauhassa? Keneltä?»
»Mitä? Keneltäkö —»
»Kuulkaahan, neiti Buddenbrook, minäkin tahtoisin kysyä erästä asiaa teiltä… mutta sopivassa tilassa, myöhemmin, kun on aikaa. Nyt sallitte kai minun poistua. Istun tuonne kiville…»
»Enkö saisi esittää teitä, herra Schwarzkopf?» kysyi Tony odottavasti.
»Ei… ei… sanoi Morten nopeasti, paljon kiitoksia. Tuskin minä kuulun heidän seuraansa. Minä istun tuonne kiville…»