»Ei, se ei käynyt päinsä, Anna, ymmärrän sen täydellisesti.»
Tyttö virkkoi hiljaa: »Ja se onkin ainoa, minkä olen evännyt sinulta.»
Thomas suuteli uudelleen hänen huuliaan ja silmiään.
»Hyvästi, rakas, hyvä pikku Anna!… Meidän täytyy alkaa hyvästellä!»
»Vielähän sinä tulet huomenna johonkin aikaan?»
»Tulen varmasti, samaan aikaan. Ja myöskin ylihuomenna aikaisin, jos suinkin pääsen pujahtamaan… Mutta nyt minä sanon sinulle jotakin, Anna… Minä lähden nyt jokseenkin kauas, niin, Amsterdam on sittenkin sangen kaukana… ja sinä jäät tänne. Mutta älä joudu huonoille teille, kuuletko, Anna?… Sillä tähän asti sinä et ole ollut huonoilla teillä, usko minua!»
Anna itki kasvot painettuina esiliinaansa, jota hän piti vapaalla kädellään silmiensä edessä.
»Entä sinä?… Entä sinä?…»
»Herra tietää, miten minun käy. Nuoruus ei kestä iankaikkisesti… sinä olet viisas tyttö, sinä et ole koskaan puhunut mitään naimisesta ja muusta sellaisesta…»
»Hyvänen aika!… Kuinka minä olisin voinut odottaa sinulta sellaista…»