»Ihmistä viedään elämässä hänen tahtomattaan, näetkös… Jos minä saan elää, olen joutuva liikkeemme haltijaksi, ottava rikkaan rouvan… niin, minä olen avomielinen sinua kohtaan ennen kuin eroamme… Ja sinä myös… niin on käyvä… Toivotan sinulle kaikkea hyvää, rakas, hyvä pikku Anna! Mutta älä joudu huonoille teille, kuuletko?… Sillä tähän asti sinä et ole ollut huonoilla teillä, usko minua…!»
Sisällä oli kuuma. Kostea mullan ja kukkien tuoksu täytti tuon pienen puodin. Ulkona alkoi jo talviaurinko painua mailleen. Hempeä, puhdas, ikäänkuin porsliinille maalattu punerrus peitti taivaan joen toisella puolen. Leuka päällysvaipan nostettuihin kauluksiin painettuna riensivät ihmiset puodin ikkunan ohi huomaamatta noita kahta, jotka hyvästelivät toisiaan pienen kukkakaupan nurkassa.
NELJÄS OSA.
ENSIMMÄINEN LUKU.
30 p:nä huhtik. 1846.
Rakas äiti.
Tuhannet kiitokset kirjeestäsi, jossa kerroit minulle Armgard von Schillingin menneen kihloihin herra von Maiboom-Pöppenraden kanssa. Armgard on itsekin lähettänyt minulle kihlausilmoituksen (erittäin hienon, kultareunaisen kortin), ja sitäpaitsi kirjoittanut kirjeen, jossa hän kertoo äärettömän ihastuneesti sulhasestaan. Sulhanen kuuluu olevan kuvankaunis mies ja hyvin hienokäytöksinen. Kuinka onnellinen Armgard siis mahtaneekaan olla! Kaikki menevät nykyään naimisiin; Münchenistä olen myös saanut ilmoituksen Eva Ewersiltä. Hän saa panimonjohtajan.
Mutta nyt minun täytyy kysyä sinulta erästä seikkaa, rakas äiti: miksi konsuli Buddenbrookin perheen jäseniä ei yhä vielä ole kuulunut tänne? Vai odotatteko te Grünlichin virallista kutsua? Se ei ole tarpeellista, sillä hän ei ajattele sitä yhtään, luullakseni, ja kun minä kysyn sitä häneltä, vastaa hän: Niin, niin, lapsi, sinun isälläsi on muuta tekemistä. Vai otaksutteko häiritsevänne minua? Ette ollenkaan! Vai luuletteko, että se herättäisi minussa koti-ikävää? Olenhan minä toki hyvin järkevä rouva, joka on tarttunut elämään kiinni ja on kypsynyt.
Olin juuri kahvilla Madame Käselaun luona, joka asuu lähellä; he ovat miellyttäviä ihmisiä, ja myöskin vasemmanpuoliset naapurimme, Gussmannit (talomme tosin ovat jokseenkin kaukana toisistaan), ovat seuraarakastavia ihmisiä. Meillä on pari hyvää perheystävää, jotka kumpikin myös asuvat täällä: tohtori Klaassen (josta minun pitää toiste kertoa sinulle enemmän), ja pankkiiri Kesselmeyer, Grünlichin läheinen ystävä. Et voi aavistaa, kuinka hullunkurinen vanha herra hän on! Hänellä on valkoinen, tasaiseksi leikattu poskiparta ja muutamia mustia ja valkoisia ohuita haivenia päässä, jotka ovat aivan kuin höyheniä ja liehuvat pienimmänkin vedon käydessä. Koska hän myös liikuttelee päätään aivan kuin lintu ja on jotakuinkin puhelias, kutsun minä häntä aina »harakaksi»; mutta Grünlich kielsi minua tekemästä niin, hän sanoi, että harakka on varas, mutta herra Kesselmeyer on rehellinen mies. Käydessä hän nyökyttelee yläruumistaan ja soutaa käsillään. Hänen höyhenensä ylettyvät vain pään takaosan puoliväliin, josta alkaa punainen ja sierettynyt niska. Hänessä on jotakin hyvin hauskaa ja huvittavaa! Toisinaan hän koputtaa poskeani ja sanoo: Te olette niin hyvä pikku rouva. On suuri onni Grünlichille, että hän on saanut teidät! Sitten hän kopeloi esiin silmälasit (hänellä on aina mukanaan kolme paria, jotka riippuvat pitkissä nyöreissä hänen valkoisilla liiveillään ja aina sotkeutuvat toisiinsa), asettaa ne nenällensä, jonka hän samalla nirpistää aivan yhteen kippuraan, ja katsoo minua suu ammollaan niin tyytyväisen näköisenä, että minä nauran hänelle vasten silmiä. Mutta hän ei ole siitä millänsäkään.
Grünlich itse on kovasti työssä kiinni, ajaa aamuisin kaupunkiin pienillä keltaisilla rattaillamme ja tulee usein vasta myöhään illalla kotiin. Väliin istuu hän minun luonani ja lukee sanomalehtiä.