Gunvor Kjeld, papin tytär

by Thomas Peter Krag

"Ja puritaanit lähtivät kotimaastansa uskonsa vuoksi, jota heidän ei sallittu tunnustaa. Ja he matkasivat meren yli kaukaiseen länteen, ja nousivat karulle kalliorannalle, loitos muista ihmisistä. Ja laulaen virsiä ja lauluja, kaivaten suuresti kotimaatansa, he kuitenkin uutterasti kyntivät tuota hedelmätöntä maata, minkä he olivat itselleen valinneet, ja viljelivät sen kukoistavaksi. Ja heidän luja tahtonsa liikkuu yhä noilla seuduilla: juuri siellä kuohuu nyt uuden maanosan korkein elämä."

Niinpä niin, haaveita… Kun Gunvor oli väsynyt ja heittäysi nojalleen, tunkeutuivat ne kuitenkin luo. Väkevät unelmat jostakin, joka hänellekin kerran kukkisi.

Jokin uusi kukkisi! Tämän lukutyön jälkeen, joka puolittain häntä rasitti, se kukkisi. Hän kaipasi päästä puhelemaan pienokaisten kanssa. Kaipa rakkaudenvaisto hänessä valvoi ja vaati sitä. Vai oliko se jälleen hänen isänsä, joka tässä nousi esiin ja puhui hänelle: ole niille hyvä. Hän kaipasi nähdä monet pikku kasvot ja monellaisia silmiä: arkoja, vekkulimaisia, surullisia, iloisia, hämillään olevia, unisia, ovelia… Hän tahtoi seurata kaikkia ja muistaa jokaista yksityistä. Hän tahtoi painaa mieleensä heidän nimensä, ja hän katsoisi heihin niin, että he tietäisivät hänet ystäväkseen. Ja hän aikoi kutsua heitä kotiinsa, ensin kaksin, sitten kolmin, ja jutella heidän kanssaan. Ja ne tulla tepsuttaisivat pikku jaloin, ja olivatko he siroja tai kömpelöjä, niin hän taputtaa heidän päätänsä, kun he ottavat kuluneet hatut päästään. Ja he kertoisivat hänelle kaikki, ja he ajattelisivat lähtiessään, että hänen luonaan pitää käydä vielä toisen kerran. Ja hänelle saattoi uskoa, olipa asia mikä tahansa.

Jos joku niistä olisi paha… tosiaan paha… Niin, silloin sitä koetettaisiin! Jos hän kuuntelisi tarkkaan, jos hän seuraisi kahta hartaammin, — eiköhän hän pääsisi hänestä selville? Juuri siinä oli kuunneltavaa. Juuri siinä voi lasku tulla pulmalliseksi, ja vaikeaksi ratkaista. Juuri nuo köyhäin kotien kalpeat pienokaiset kaipasivat vapaata, armeliasta ihmistä…

— Hänelle tuli toisellainen vuosi. Koulunkäyntiä ja kotilukua. Lähteä kotoa joka aamu varhain, olipa sää hyvä tai huono. Tunteja, joina korjattiin latoon, toisia, jotka luistivat tylsinä ohi. Opettajia, joista hän piti, muutamia, jotka hänestä olivat oikein pahoja.

Pitkä vuosi, jolloin oli paljon ponnistusta, ja huvituksia ei yhtään. Monta yksitoikkoista päivää, joina elämä soljui hänen luotansa pois, hänen istuessaan väsyneenä ja katsellen tuijottaen sen loittonemista. Mutta monta rauhallisen ilon päivää, kun vaali läheni. Ja yksi ilta kuin suuri välitunti. Lauantai-illat Jannan luona.

Hän tutustui moneen hupaiseen ihmiseen niinä lauantaina Jannan asunnossa. Jannan isosta huoneesta oli vuorten varrella tullut oikea "salonki." Sinne tuli yksi idästä, toinen lännestä, ja siellä pakistiin ja keskusteltiin, ja siellä syötiin ja juotiin — niinpä niinkin, Jannan kunnianasia oli olla hyvä emäntä. Jok'ainoa lauantai-ilta tuotiin sinne jotakin herkkua ja monenlaisia leikkeleitä, ja Janna leikkasi leipää ja järjesti tarjottavat, ja viimein tuli isot vadit voileipiä ja teetä. Ja juhlatilaisuuksissa olutta ja naukut. Aina kelpo kestitys. Niin, sitä oltiinkin Janna Vikin luona.

Jannan luona kävi paljon merkillisiä olentoja. Nuoria naisia ja miehiä, joiden elämä monestikin oli hyvin pulmallista. Reippaita tyttöjä, samanluontoisia kuin Janna, jotka ponnistivat kehittyäkseen joksikin "orjaa itseänsä". Mutta välistä köyhäin kotien tyttöjä, jotka iloisesti nauroivat ja toivoivat pääsevänsä maaliin ja kuulumaan elämään, ja joilla oli korkeat käsitykset suurista miehistä ja aatteista.

Tuli ylioppilaita, jotka mieluummin kävivät Jannan luona kuin osakunnassa; joku nuori tiedemies, joku taiteilija, kaikki olentoja, joista ihmiset sanoivat: "Katso, tuossa menee se!"

Juteltiin hartaasti kaikesta Jannan luona. Jos liikkui sodan huhuja — puhuttiin siitä. Kun ilmestyi sytyttävä kirja — se oli tavallisesti Jannan pöydällä ja siitä keskusteltiin; kuten muissa seuroissa soitettiin pianoa, niin luettiin täällä usein ääneen kirjoja. Runoa, joka oli purkautunut sielusta, minkä sukua kaikki tunsivat olevansa. Joku loimuava luku. Tai joku juttu, joka purkausi väkivaltaisena ja vietti-kuumana, niin että moni painoi päänsä kumaraan. Näytettiin, kun sattui, jotakin uutta aikakausikirjaa, joka piti kovaa meteliä ihkauudesta maailman osasta, minkä asujat luulivat löytäneensä jonkin ainoan välttämättömän, — lehteä, jota toimitti joku huimahattu, rynnäten ja huutaen ja vannoen, että nyt hän tulee! Toistakin vihkoa ehkä, jossa yli-hienostuksen ja hekumallisen heikkouden himmeä kaiku. Mutta silloin murisi moni Jannan karhu: tuo ei ole kerrassaan mitään!