"Nyt se on päätetty, äiti. Minä rupean opettajaksi. Minulla on sillä alalla tekemistä, uskoakseni. Ja minähän olen sitäpaitsi kohta vanhapiika. Minun täytyy yrittää jotakin."
"Niin, rakas Gunvor, siinä olet oikeassa. Yritä vain jotakin. Opettajaksi?… Niin, sinä tahdot sitä, sinä tahdot, etkä sinä hellitä, joten sinä kyllä siinä pysynet. Mutta hyvähän se on niinkin. Minä luulen melkein, että taistelevaa elämää se taivaan Herra meiltä tahtookin."
II.
Janna laati hänelle luettelon kirjoista, jotka hänen oli hankittava, ja näytti hänelle, mitä hänen pitää lukea. "Jos jaksat suoriutua tästä kurssin alkuun", sanoi hän, "niin pidän minä huolen siitä, että pääset ylimmälle luokalle ja valmistut kaikkiaan vuodessa."
Gunvor istui lueskellen kirjojaan. Moni seikka intresseerasi häntä, mutta moni tuntui hänestä hyödyttömältä; no, luettava niitä vain oli. Ja hän ne luki.
Hän luki koko pitkän kesän. Aamusta iltaan. Joskus hän kohotti päätänsä ja katsoi yli matalan katon, joka oli vastapäätä. Hän näki sen takana vielä toisenkin katon, ja lepuutti sitten silmiään pienessä metsikössä, joka oli täydessä lehdessä, tuuheaa kesän mehuista.
Hän oli sitkeä ja voitti nuo vastahakoiset sivut, jotka olivat sullotut täyteen tietoja, joita hän ei juuri kaivannut, mutta jotka hän tahtoi saada.
Huone, jossa Toran ääni vuosi sitten kaikui hänen Jutellessaan ja laulaessaan, vaikeni nyt. Ja Tora itse oli poissa, ahersi omalla tahollansa. Maailman vallitsija oli tullut hänen läheisyyteensä: kieltäymys. Mutta se vahva kieltäytymys, joka antaa tahdon pohtia uutta elämää, uutta taistelua onnen vuoksi.
Sillä niin oli asia pohjaltansa: hän ei tahtonut elää niukalla surrogaatilla, hän tahtoi vallata uusia maita. Hän tahtoi saada elämänsä täällä kukoistamaan kuten entisenkin.
Kaiken suuren olivat tehneet ne, jotka olivat kokeneet kaipuun kuoleman-tuskat. Jos ihminen jaksoi niistä pois ponnistautua, kohosi hän entistä korkeammalle. Hänet vihittiin rikkaampaan elämään.