Ja nekin hän muisti: nuo Einar Henningin kirjeet! Nyt tahtoi Einar selittää koko asian! Hänellä oli ensin ollut pahin puuha käännyttääkseen rakasta isäänsä. Ja hän oli samalla aikaa tahtonut säästää Gunvoria, siksi ei hän koskaan maininnut sanaakaan hänelle. Jos Gunvor siis olisi ollut hieman viisas ja ovela, jos hän olisi antanut rakkaan isän huomata, että hän oli hiljainen, kiltti nainen, niin olisi kaikki käynyt hyvin… Einarilla oli kai oikeus pyytää selitystä, miksi hän oli niin käyttäytynyt…
Melkein koko kirje sentapaista… — Mutta nyt tuli kevät ja kesä.
Hän ei voinut olla joutilaana enää. Hänen täytyi yrittää jotakin.
Kerran hän meni Jannan luo. "Kuules, Janna. Muistatkos, viime kerrallahan sinä sanoit, että tulisin luoksesi. Ja nyt minä tulen… ja minä käyn heti asiaan, sen sanon. Minä aion samaa kuin sinäkin, Janna. Sinun pitää auttaa minua mikäli voit. Minä haluan opettajaksi. Mieluimmin pikkulasten, ymmärrätkös."
Janna nauroi ja näytti kauneimpansa: valkeat, terävät hampaansa.
"No tulitkos viimein, sinä suuri, murheellinen hassu! Herra Jumala, miten minä olen hyvilläni, kun sinä sittenkin tulit."
Ja häpeilemättä tulivat kyynelet hänen iloisiin silmiinsä. Ja hän nauroi jälleen ja sanoi:
"Mitä turkasta annat tästä. Kyllä minä ryhdyn toimeen… No, mennään nyt yhdessä ulos. Voimme juoda kahvia eräässä pienessä, hupaisessa kahvilassa, jonka minä kerran löysin. Minä toikkaan oikein leivosten kanssa."
Ja matkalla hän haukkui:
"No kyllä sinä olet jaksanut sitä surua surra. Herra Jumala, sinä ja Tora! niinpä tuottaa kauneus melkein pahempaa surua… — Niin, ole varma siitä, kyllä minä järjestän asiasi… Ala vain heti kohta. Lue kesällä jo. Niin että ehkä voit syksyllä suorittaa tutkinnon. Niin, ensi syksynä, ymmärrätkös."
Iltasella sanoi Gunvor äidilleen, istahtaen hänen viereensä: