He käyvät edelleen, ja eräässä kulmassa hän seisoo taas. Ja raivoissaan huutaa hän Gunvorille: "Nyt sinä olet ihan omassasi."
Grögaard pysähtyi heti. Hänen ilmeensä huusi takaisin: "Mitä se oli?
Varokaa itseänne!"
Mutta Gunvor otti häntä kädestä ja sai hänet vasta hakoisesti lähtemään kanssaan: "Elkää viitsikö häntä. Mitä hän on? Humalainen, vastaantulija. Mitä minulla on hänessä."
Gunvor käytti kovia sanoja tänä ihanana iltana. Hän valitsi ja hylkäsi, ja viimein hän nauroi aivan vallattomasti: "Sehän sanoo vaan, että minä olen omassani. Miksi ette antaisi hänen sanoa? Hyvä Grögaard, omassanihan minä olen aina."
Ja hänen poskensa olivat punaiset näin sanoessaan. Sillä tämä uroteko, tämä viimeinen isku tuntui hänestä hyvältä. Ja tuo toinen mies, Grögaard, joka oli siihen syynä, — niin, tuntui kuin voitto olisi tullut hänen osakseen. Gunvor puhui hänelle niin nöyrästi, niin tuttavallisesti, niin paljon. Ja hän oli Grögaardille kaksin verroin kiitollinen. Hän oli näyttänyt Gunvorille, että hänessä eli nainen. Ettei hän ollut kuollut surusta. Että hän eli voimakkaammin kuin ennen ja aikoi elää kauan tämän jälkeen.
Grögaard käveli ensin hiljalleen. Mutta sitten hän tuli levottomaksi. Hän otti Gunvoria kädestä. Ensi kerran hän otti häntä kädestä. Ja Gunvor antoi hänen ottaa ja pitää kättänsä. Ja he kävelivät edelleen ja pitkän matkan päähän, tietä myöten, joka kaksi vuotta sitten oli nähnyt Gunvorin surun. Ja Gunvor hymyili, ja antautui näissä käden puristuksissa, nähdessään Grögaardin niin katsovan itseensä.
Ja ihanana iltana he palasivat sitten jälleen. Ja Gunvor tahtoi olla nyt hänen, ja hän tahtoi, että hän olisi Grögaardin, koska elämä ja ilo nyt uhkui hänessä ja koska hän nyt tunsi, että hän oli rakastanut Grögaardia kauan, ja koska hän tiesi, että Grögaard rakasti häntä.
"Sinä olet kaikkia, mitä minä valoisimmalla käsitän, Gunvor, mitä minä kaipasin. Sinä tulit suoraan minun luokseni. Ja minä puhuin sinulle, ja sinä kuuntelit ja ajattelit sitä. Minä muistan sinut silloin ensin Jannan luona, miten siellä istuit. Joskus näytti kuin olisi raskasmielisyys sinua painanut. Mutta se ei saanut sinussa valtaa. Sillä sinä näit niin syvälle,… ikäänkuin itsesi ulkopuolle. Sinä näit niin paljon, jota sinä voit auttaa ja rakastaa. Ja joskus sinä hymyilit, ettei kukaan näkisi, että sinä sisimmässäsi ajattelit jotakin surullista."
IX.
Gunvor rakasti häntä itsetietoisesta ja voitokkaasti, kuten nainen rakastaa miestä, johon hän uskoo ja uskaltaa ja jota hän ihailee. Hän rakasti häntä kaikella sillä lämmöllä, mitä mies häneen sytytti, ja hän rakasti häntä joka vaistollansa. Tuo hänen rakkautensa oli niin kuumaa, niin kirkasta. Hän tunsi sydämensä tykkivän rajusti, ja hän tunsi verensä virtaavan kiivaammin, kun Grögaard lähestyi häntä miehenä. Hän tunsi olevansa onnellisempi. Mikään ei häirinnyt, mikään ei sytyttänyt kuumetta hänen vereensä.