Kun nainen on onnellinen, niin hän ei punehdu vähä väliä, vaan hänen hipiänsä saa rauhallisen hehkun, hän on pysyväisestä hurmaantunut. Ja hänen silmänsä lämpenevät, ja hän tulee niin levolliseksi. Hänestä tulee kuningatar, joka on pelkkää armoa.
Gunvor Kjeld ja Jan Grögaard kävivät hyvin vähän paikoissa, joissa oli paljon väkeä. Mutta he olivat aina yhdessä, he eivät voineet olla ilman toisiansa. Ja vaikka he olivat rauhallisia ja hillittyjä, olivat he kuitenkin yhdessä siten, että ihmiset, jotka heitä näkivät, huomasivat, että he olivat onnellisia.
Grögaard tuli usein käymään rouva Kjeldin luona. Viime aikoina joka päivä. Rouva Kjeld piti hänestä rajattomasti. Jos hän ei jonakin päivänä tullut, niin hän aivan huolestui.
Siitä lähtien, jolloin Gunvor oli alkanut opettajan toimensa, oli hänen äitinsä innostunut kaikesta, mikä koski tuota hänen tointansa. Hän oli ikäänkuin astunut tyttärensä rinnalle. Hänen elämänsä alkoi uudestaan. Hän oli kovin innokas ja tarkkaavainen, istuessaan tuolissaan kuunnellen, mitä Grögaard ja Gunvor keskustelivat. Joskus hän lisäsi sanansa hänkin. Niin, saattoipa hän viedä heiltä suunvuoronkin. Grögaard toi hänelle joskus kirjoja, ja hän luki ne. Luonnontiedettä, moraali-filosofiaa, ja jonkun modernin romaaninkin. Rouva Kjeld oli hyvin innostunut tietoihin, joita noista kirjoista sai. "Niin paljon minä olen jo tiennyt ennestään tästä asiasta", sanoi hän. "Minä en ole vain tullut selvittäneeksi ajatustani."
Rouva Kjeld kunnioitti suuresti Grögaardin monipuolisia tietoja, ja hän kuunteli mielellään ja arvosteli milloin mitäkin. Ja kun Grögaard osui puhumaan jotakin nykyisistä oloista, saattoi rouva Kjeld kertoa, millaiset ne asiat ennen olivat.
Monesti antoi Gunvor äidin puolestansa puhua, ja hän istui hiljaa, kuunnellen, mitä hänellä ja Grögaardilla oli puheltavaa. Ja heillä oli tavallisesti paljon ja moninaista. Kaikesta, mikä koski elämää ja ihmisiä.
Ja eräänä iltana hän kuunteli vielä tavallista tarkkaavammin.
Sillä keskusteltiin viimein asiasta, joka kaikkein lähimmin koski
Grögaardia ja häntä itseään.
He puhuivat ensin pietismin ja köyhyyden suurista tihutöistä maassa. Miten paljon ne olivat synnyttäneet arkuutta ja vaikenemista! Kodeissakin — mitenkä siellä hiivittiin ja vaiettiin, kun piti puhua suu puhtaaksi. Grögaard mainitsi esimerkkejä poikavuosiltansa, miten monet hänen tutuistansa olivat olleet puhumatta mistään asioistaan isälleen… joka ahersi yksin vaikeuksissa ja kiipeleissä… ja puhuivat ainoastaan läksyistä ja latinasta. Ja kärsivät kuperkeikan elämässä latinastaan huolimatta. Miksi? Juuri siksi, ettei heillä ollut kotia, johon turvautua. Siksi ettei isä ollut koskaan koettanut saavuttaa pojan luottamusta. Hän oli vain pitänyt voimassa "respektiä"! Varoitus silloin tällöin, vakava puhe "ajanhenkeä" ja turmelusta vastaan, ehkä uhkaava kysymys: "Sinä kai olet kelpo poika?" Sellaista rujoutta! Mennä peloittelemaan poikaa, jonka oli lähdettävä matkalle ja elettävä ajassansa.
"Katsokaas vaan tytärtänne, rouva Kjeld", jatkoi hän. "Katsokaas, mikä ero! Miten hän on levollinen ja sopusointuinen tietoisessa itsenäisyydessään. Hänellä on ollut koti, jossa kuljettiin rinnan. Hänestä ei tule koskaan kieroa ja vinoa. Se on varma."
Rouva Kjeld nyökkäsi ja vastasi, että kodit nyt kuitenkin ovat valoisampia ja avonaisempia kuin ennen. Hän arveli, että arkuus ja vaikeneminen yhä enemmän väistyvät. Ja hän nyökkäsi jälleen ja kertoi oudoista teoista ja vakavista merkeistä, joita oli ennen nähnyt. Ja hän lopetti: "Tässä on varmaankin 'ajanhenki' jo ollut hyödyksi."