Sittemmin siirtyi puhe avioliittoon. Grögaard kuvaili hartaasti, miten monta jaloa seikkaa avioliitto surmaa. Miten harvoin juuri kelvolliset ja omintakeiset ihmiset tulevat siinä onnellisiksi. Rouva Kjeld vastasi: "Niinkauan kuin ihmiset vielä ovat sellaisia kuin nykyään ovat, lie avioliitto pidettävä voimassa. Mutta pikku herättely ja lujat protestit yhtä ja toista seikkaa vastaan siinä liitossa on luullakseni puhtaaksi luvaksi. Niin, kun avioerot ovat tulleet yleisemmiksi ja naiset itsenäisemmiksi, ei enää tapahdu avioliitoissa läheskään niin paljon salattuja kauheuksia kuin ennen… ja jos niissä nyt onkin hiukan enemmän julki-kapinaa, ja jos ihmiset naivat ja eroavat pikemmin kuin ennen, — ah, se on paljon parempaa kuin nuo entiset koreat sanat, jotka olivat vain ulkonaisia ja jotka vain kätkivät onnettomia, kaiken elämänsä ajan vitkalleen kidutettuja."
Grögaardin mielestä avioliitot olivat usein onnettomia nykyäänkin. Hän tiesi niin monia onnettomia naisia, jotka oli kahlittu. Kuten esim. "Sirkku", tuo pieni, iloinen tyttö, joka joutui ikäpuolelle konsuli Bastianille. Hänen vanhempansa olivat solmineet liiton hänen tuskastansa huolimatta. Konsuli joi tuontuostakin pitkät ajat ja vietti vaarallista elämää joka suhteessa. "Sirkka", hento, hieno tyttö, jonka ääni oli ikäänkuin lasimainen, oli kyllä pieni jo naimisiin mennessään. Mutta kun oli ollut rouva Bastianina jonkin aikaa, tuli hän pientäkin pienemmäksi. Juteltiin, etteivät he melkein koskaan puhelleet keskenään, hän ja mies; mutta kun konsuli oli humalassa, niin hän rakastui, ja se oli rouvan kauhistus, ja silloin syntyi ottelu heidän välillänsä, ja Sirkka piti puolensa, sanottiin. Mutta seuraavana päivänä konsuli itki ja syytti vaimoansa, että tämä muka oli "syössyt hänet turmioon". Niin hän sanoi. Nainen oli syössyt hänet turmioon, sillä hän ei rakastanut häntä. Ja hän oli hiljainen ja ystävällinen, ja Sirkku oli pieni ja jäykkä, katsellen suurin, tarkkaavin silmin, kuin ollen varuillaan ja valmiina puolustautumaan jälleen, jos mies tuli humalaan ja rakastui onnettomasti. Vielä kerran sanoen: Sirkku ei häntä rakastanut eikä sietänyt häntä. Ja hän tiesi, että konsuli oli tiennyt sen alusta alkaen, ja kuitenkin otti hän hänet vaimoksensa, sillä hän tahtoi… Sirkku tuli viimein hulluksi… on nyt onneksensa kuollut. Mutta hän kesti taistelun. Oli rouva Ellen Bastian viimeiseen saakka.
Tahi se kapteeninrouva, se kaunis mustatukka Grögaardin kotiseudulta. Hänet teki sairaus ja suru kummalliseksi. Hänkään ei päässyt vapaaksi. Pappi, joka oli kapteenin hyvä ystävä, puhui hänen päänsä ihan pyörälle, ja kaupungin halveksuminen peljästytti häntä. Hän tuli viimein aivan höpsöksi ja hassuksi, ja alkoi kirjoitella kuninkaalle anomuksia, että hän pääsisi irti miehestänsä. Ja hän seisoi joka päivä joen rannalla ja laski menemään pikku laivoja, joita vuoleskeli. Ja joka laivassa oli lappu, jossa hän rukoili päästä vapaaksi. Jotkut sanoivat, että kyllä sillä järki on, toiset taas, että se on hullu. Totta on se, että hän häilyi hulluuden partaalla kaiken ikänsä.
No, kaikessa tapauksessa he ilmaisivat tilansa, tuo Sirkku ja kapteenska. Mutta mitäpä nuo monten siistien kotien hiljaiset ja mykät, kotien, joissa alla piili viha ja halveksuminen ja välinpitämättömyys…
Lapset joutuvat avio-erojen tähden onnettomuuteen, sanottiin. Mutta he tulevat elämänaroiksi kodeissa, joissa kaikki huutaa vanhempien yhdyselämän kauheuksista…
"Sen minä voin todistaa", lisäsi hän hiljaa, "minun on itseni täytynyt taistella ankarasti vapautuakseni monista kotini raskaista muistoista."
Hän vaikeni hetkisen, sitten hän huudahti:
"Minä en ikinäni suostu mihinkään avioliitto-sopimuksiin ja sellaisiin. Minä olen kovalla mietinnällä saavuttanut edesvastuun tunteen, joka ei muutu siitä, mitä protakollat sanovat."
Rouva Kjeld kohotti viisaat silmänsä ja katseli tarkkaavasti eteensä.
"Mutta jos sattuu yhteen kaksi, jotka ymmärtävät toisiansa, niin silloinhan minusta protakollat on sivuasia."