Piispa antoi pastori Brasenille puhevuoron. Tämä alkoi purkaa:
"Varsinkin viimeinen lause osoittaa, että mies, joka on kirjoittanut tämän kirjeen, on huorintekijä, joka juoksee porton syliin."
Piispa Cato huusi ankarasti:
"Pysähtykää! Tämä värssy on otettu korkeasta veisusta! On hyvin suuresti moitittavaa käyttää sitä syntiselle naiselle kirjoitetussa kirjeessä. Mutta herra pastori Brasenin sanat ovat sopimattomia. Minä luulin, että herra pastori Brasen osasi raamatun paremmin."
Pastori Brasen ei antanut itseänsä ällistyttää. Hän puhui jonkun sanan: että korkeaveisuhan muka on ihana runoelma Kristuksesta ja seurakunnasta. Ja sitten hän otti lähtökohdan etempää kirjeestä. "Ainakin sen on pastori Varre kirjoittanut?" tunnusteli hän ensin, ja jatkoi rauhallisemmin, kun ei kukaan väittänyt vastaan: "sen on totisesti pastori Varre kirjoittanut epäsiveellisestä mielestänsä! Mutta kun hän kirjoitti sen, niin eikö mahtanut hän tuntea käärmeen kaluavan sieluansa. Eikö mahtanut hän tuntea liekkien nuoleskelevan ruumistansa? Mahtaako kenessäkään epäilystä herätä, ettei tämä mies olisi hekuman temppeli. Voi meitä kaikkia tässä, jos me suvaitsemme häntä keskuudessamme! Voi niitä ihmisiä, jotka saastutettaisiin sanoilla, jotka lähtisivät hänen suustansa. Ei, totisesti… minun nenääni tuo se kirje pahan hajun… luonnollisesti, jos sitä korkeaveisun värssyä ei oteta lukuun."
Piispa istui päätään käteen nojaten pastori Brasenin puhuessa. Kun hän lopetti, silmäili piispa joukkoon "Herra pastori Praegelillä on puhevuoro", sanoi hän hiljaa.
"Lähemmin harkittuani minä luovun puhevuorosta, herra piispa. Minä olen kirjoittanut kappaleita muistiin. Mutta minä haluan odottaa ja ilmaista ajatukseni vasta kun olen kuullut kirjeen kokonaan."
Vielä kaksi pappia pyysi puhevuoroa. Toinen heistä toivoi pastori Varren eroittamista virasta "sans phrases", kuten ranskalainen sanoo. Mihin kirjeen kohtaan hän silmäsikin, vilisi siinä synnillisiä ajatuksia kuin matoja ruumiissa. Missä sitä ei sanottu selvään, niissä paikoin ne "piilivät ja vaanivat kuin villipedot saalistansa." — Toinen pappi oli sovinnollisempi. Mutta hän vaati pastori Varrelta selitystä, että hän, pastori Varre, muka katuu ja rukoilee sydämensä pohjasta anteeksiantamusta herralta.
Piispa Cato kuunteli. Hän ei näyttänyt paljon kiinnittävän huomiota mihinkään sanottuun. Kun toinen pappi lopetti, jatkoi piispa kirjettä:
"Ja kuinka sinä olet tehnyt minut viisaaksi, Saara. Ennen — kuinka minä olin kova, kuinka minä olin ymmärtämätön monessa. Nyt minusta tuntuu siltä kuin käsittäisin kaikki. Minä ymmärrän kaikkien ihmisten kaipuun. Minä ymmärrän palavan himon, minä ymmärrän ilon, joka lieskahtaa kuin tuli, minä ymmärrän puutteen ja surun, joka painuu sisäänpäin ja tekee mielen sairaaksi.