"Täällä on niin ihana kevätpäivä tänään. Minä kävin kukkakaupassa ja ostin tänne pari suurta kukkaa. Ne kaunistavat niin huonettani. Miten elämä menee, Gunvorini! Ja miten iloinen minä monesti olen. Ja minä elän, sen saat uskoa. Aina kun luulen jonkin seikan luoduksi minua varten, käyn käsiksi. Saan silloin tällöin jotain, joka tuottaa minulle iloa, poltan silloin tällöin kynteni, tapan joskus iloa, joka kuihtuu kuin yö-vihmat. Mutta kaiken minä otan vastaan: riemun, pettymyksen, pitkän ilon, pikaisen juopumuksen, minä en pelkää, minä tahdon rikastua kaikesta, minä tiedän, että se kaikki koituu suuren demoonini hyväksi, ainoan rakastajani, johon en kyllästy. Sillä minulla se on: taiteeni. Sille minä olen uskollinen.
Mainitsit kerran, että olet sisimmältäsi vieroittunut Einar Henningistä. Sen uskon kyllä, jos sinut oikein tunnen. Sinä olet niitä ihmisiä, jotka saattavat huutaa: 'Mennyttä! Valmis!' Sinun nahkasi on hyvä arpeutumaan. Minulla sitä ei ole. Vaikka minä rakastan kaikkea tämän maailman ihanaa, olen kuitenkin ehkä 'Unten olento', kuten eräässä laulussani sanotaan. Joka kerta kun olen luullut: 'Häntä minä voin rakastaa. Nyt tulee onni takaisin', olenkin nähnyt, että erehdyin. Minä en ole rakastanut sen tapauksen jälkeen, jonka tiedät.
Rakastumisia — niitä minä olen kyllin kokenut, sen saatan uskoa sinulle tänä iloisena kevätpäivänä. Mutta rakkautta minä en ole tuntenut. Siksi minä saatankin usein valvoskella myöhään ja aivan yksinäni. Minä istun sohvallani ja suljen silmäni. Ja sitten minä hyräilen ja ajattelen suurta rakkauttani ja suurta suruani. Ja minä hyräilen laulua, jonka minä lauloin sinulle, sinä päivänä, jolloin kerroin kaikki sinulle. Minä muistan, millainen oli tunnelmani silloin, minä en koskaan väsy ajattelemaan sitä, mitä silloin sielussani liikkui.
Mutta huomaa se: varmasti minä en rakasta enää häntä. Jos minä tapaisin hänet nyt, — ehkä suuttuisin, ehkä hän häiritsisi minua. Ehkä minusta tuntuisi, että hän oli 'ilkeä' mies.
Mutta nyt minä ajattelen häntä silloisenaan, se on, minä painun itseeni silloisenani, ja minä uneksin iäti samaa sen ajan hullauttavaa unelmaa, jolloin minä uskoin niin valoisaa seikkaa, jossa ei ollut taistelua, surua.
Mutta elä silti luule, että minä hylkynä laiminlyön sen elämän, jonka keskellä nyt olen. Ei, minä olen päinvastoin hyvin ahnas sitä ottamaan. Minä olen nautinnonhimoinen, minä olen turmeltunut, minä rakastan sitä, joka voi minua haltioittaa, intohimoa, alhaistakin intohimoa — ja minä olen koko ajan ylpeä ja vapaa, ja minä tunnen aina olevani kuin papitar, joka vihkii kaiken, mitä elän, minun taiteelleni.
Minä työskentelen, Gunvor, työskentelen, enkä hetkeksikään väsy. Usein harjoittelen minä myöhään yöhön, minä harjoittelen hiljaa, mumisen oopperatekstiä, tahi hyräilen, etten häiritsisi muita pensionaatin asukkaita, minä harjoittelen kasvojeni ilmeitä ja liikkeitä, ja minä saan ne joskus mainiosti onnistumaan, ja minä opin paljon juuri yksinäni öisin.
Ah, minä kaipaan päästä seisomaan tuhansien eteen ja huomaamaan, että minä hurmaan heidät, että minä tosiaan annan heille osan sitä pyhää, peloittavaa, ihanaa, josta minä itse kärsin, varmaan kipeämmin kuin äiti, jonka on synnytettävä lapsensa maailmaan.
Minä tahdon olla hedelmätön, Gunvor. Minä en tahdo koskaan äidiksi. Äiti on aina sopuisa, hän rakastaa lastansa, olipa se sitten hyvä tai paha, olipa se ruma tai kaunis, viisas tai tuhma, vain siksi, että se on hänen. Minä rakastan ainoastaan sitä, joka on näyttänyt olevansa arvokasta. Valittua, harvinaista, häikäisevää, sitä, joka alistaa ihmiset. Minä tavoitan sitä ja otan sen. Minä olen luotu rakastamaan juopumusta, mutta kirkasta, kuumaa juopumusta. Ei kouraantuntuvaa viini-humalaa ja muuta sellaista. Ei, minä rakastan humalaa, joka nousee elämästä, jonka suurina hetkinä tuntee taiteessa, intohimossa, hurjissa pyyteissä, yli-maallisissa unissa.
Kun se humala herkyttää minua, — ah, Gunvor, silloin minä uskon tietäväni, millaiseksi elämä muuttuu sitten kun ihmiset ovat suurempia ja parempia kuin nyt.