Pari nuorta pappia ei voinut olla vetämättä suutansa hymyyn kuullessaan ukko Olivariuksen ehdotuksen, että pastori Varren oli kihlattava Saara ja naitava. Mutta leikki loppui, kun pastori Praegelin ääni kajahti:
"Herra piispa, saanko minä pyytää puhevuoroa jo nyt? (Piispa nyökkäsi). Minun mielestäni monet merkit viittaavat siihen suuntaan, että Saara on naitu vaimo. Minä tahdon vain huomauttaa tuosta rivistä: pian saapuu suvi, ja minä kaipaan sinua ja näen sinut jälleen syksyllä. Suunnilleen niin siinä lukee… Mutta se osoittaa, minun mielestäni, vielä, että tuo nainen on varakkaan miehen vaimo. Hän oleksii oletettavasti kesällä maalla ja tulee takaisin vasta syksypuolla… Mutta se moraalinen velttous, jota pastori Varren kirje todistaa, osoittaa, että ajan kiero henki on tarttunut häneen. Hänelläkin on kirjeestä päättäen kaikki edellytykset sekaantuakseen ajan epäsiveelliseen joukkoon, jossa kevytmielisyys ja välinpitämättömyys kukoistaa. Joiden ajan moraalin-löyhtymisen merkkien joukossa avioero nostaa päätänsä kuin myrkkysieni myrkyllisestä maaperästä. Hänen kevytmielistä ja kuhertelevaa rakkauden huokailuansa ei sovi kuunnella täällä. Pois hän joukostamme, herra piispa, ja kuta pikemmin, sen parempi."
Piispa Cato katseli joukkoon. Kukaan ei halunnut enää puhua, siltä näytti.
"Sitten tulee se kolmas ja viimeinen osa", sanoi hän, "ja se kuuluu:
"Mutta nyt, kun minä tunnen sinut, kun minä rakastan sinua, Saara: luuletko sinä, että minulla on kiusaa siitä, että minä julistan Kristuksen oppia? Siksi että minä valmistan ihmisiä elämään ja kuolemaan… Oi ei, minä olen jo ennen sanonut: minä en ole koskaan ollut lähempänä ihmisiä kuin nyt, ja koskaan minä en ole tuntenut sitä, jota nyt: että elämä on pyhää. Sinä olet lietsonut rakkaudellasi minuun haltioitumisen tulen, joka leiskuu korkeammalle taivasta kohti kuin entisen elämäni kaipuu, ja joka nyt polttaa minun lihani eikä koskaan sammu."
Pastori Brasen nousi heti: "Herra piispa!"
Piispa Cato sanoi: "Pastori Brasen tahtoo puhua."
Pastori Brasen huusi kiivaasti: "Mikä minua enimmän järkyttää tässä kirjeessä, on pastori Varren katumuksen puute. Eräs arvoisa virkaveli vaatii häneltä katumusta ja parannusta. Mutta mitä näemme, kun luemme tätä kirjettä? Huikentelevaisen mielen, joka ei pienimmässäkään määrässä tunne katumusta syntikuormansa tähden. Hän tohtii vielä mennä pilkkaamaan, että hänen hekumallinen rakkautensa on saattanut hänet lähemmäksi ihmisiä. Niin, lähemmäksi niitä, jotka ovat määrätyt helvetin tuleen ja kidutukseen, kaikkia epäsiveellisiä rakkareita, vaarallisia ja kapinoivia koiria. Niille saattaa pastori Varre puhua. Saakoot muut olla rauhassa hänen kieleltänsä."
Piispa nosti kärsimättömästi päätänsä. Hänen silmäinsä väliin ilmestyi joitakuita ryppyjä.
"Minun täytyy vaatia herra pastori Brasenia käyttämään toisellaista puhetapaa täällä," sanoi hän lujasti, "senlaatuisia sanoja, joita pastori Brasen äsken käytti, ei nyt tarvita. Asia on liian vakava."