Pastori Brasen vastasi: "Minä painan mielelläni esimieheni herra piispan oikaisun sydämeeni. Kuitenkin uskallan esittää puolustuksekseni, että rohkean Lutheruksen ajoilta saakka ovat monet kristillisyyden sotilaat käyttäneet kovia sanoja, kun jokin seikka oli suuresti moitittavaa."
Hetken hiljaisuus.
"Herra piispa!" kuului ääni kauempaa pöydän alapäästä.
Piispa Cato nosti päätänsä. Hän näytti tulevan entistä tarkkaavaisemmaksi.
"Pastori Johannes Kjeldillä on puhevuoro!"
Monet kääntyivät Kjeldiä katsomaan. Hän seisoi hetkisen hiljaa, kuten selvittäytyen. Viimein hän korotti äänensä:
"Herra piispa! Minä olen näinä hetkinä täällä istuessani ajatellut paljon. Minä kuuntelin, kirjeen loppuun. Minä ymmärrän, että pastori Varren on vallannut syvä ja surumielinen intohimo. Minä tunnen, että vaikea pulma on edessä. Kirje ei ole kevytmielinen. Siinä on yksinäisen sielun raskautuksen leima.
"Onko pastori Varre mitään rikkonut? On helppo vastata myöntäen ja tuomita. Mutta se ihminen on kova, joka ei voi tuntea, että hänen sanoissansa on hehku, ja niistä puhuu sydämen ääretön avuttomuus, jonka pitäisi vaatimuksena vaikuttaa, että meidän häpäisymme vaikenee.
"Kovia sanoja ja tuomiota, jotka leikkaavat kuin veitset, pitäisi käyttää vain sydämiä kohtaan, joissa ilmenee raakuus ja kylmyys. Mutta, herra piispa, minä olin kerran läsnä kokouksessa, jossa erään papin julma itsekylläisyys ja tuomitsemishalu tuli puheeksi. Puolustettiin häntä. Puhuttiin hänen 'innostansa', häntä ei missään suhteessa ahdistettu niinkuin pastori Varrea tänään. Ja kuitenkin oli hän vikapää sata kertaa inhoittavampaan. Ja häntä ei toisien joukosta karkoitettu. Hän istuu yhä täällä joukossamme, yhtä rohkeana kuin ennen. Pastori Brasen."
Pastori Brasen oli terästänyt silmiänsä ja kuunnellut näitä viimeisiä sanoja. Nyt kun hänen nimensä mainittiin, heittäytyi hän rajusti selkänojaan ja tuijotti kuin halvattuna Kjeldiin.