Piispa Cato keskeytti: "Tuo herra pastori Kjeldin koskettama asia ei kuulu esilläolevaan kysymykseen. Se tuntuu minusta sitäpaitsi liian vanhalta kosketeltavaksi enää tässä."
Johannes Kjeld kumarsi ikäänkuin ilmaistakseen, että hän oli kuullut piispan sanat. Hän jatkoi:
"Herra piispa! Pyytäisin saada puhua hetkisen. Minä tahtoisin osoittaa, että se tapa, jolla me papit suhtaudumme näihin kahteen asiaan, pastori Braseniin ja pastori Varreniin, on kuvaavaa, kuinka me käsitämme hengellisen kutsumuksemme. Minä pyydän teitä hartaasti, herra piispa Cato, antamaan minun puhua. Minulla on tärkeätä kerrottavaa itsestäni.
"Seikka, etten minä puhunut sillä kertaa, johtui siitä, että minä olin vielä silloin outo ja perehtymätön monessa asiassa, joka sittemmin on herättänyt minussa karvautta. Minähän olin monta vuotta ollut pappina autiossa pohjolan perukassa. Minä elin siellä ihmisistä erossa. Monet pulmat ajatteluttivat minua. Kohtalon oikut. Minä olin siellä syrjäseuduilla lähempänä hiljaisuutta. Ihmisiä minä kohtasin monesti yksitellen. He elivät ainaisessa taistelussa myrskyä ja puutetta vastaan. He olivat ikäänkuin maailman laidalla. Äänettömyys tuli mieliin. He eivät olleet niin nenäkkäitä ja hääriviä kuin nämä kaupungin ihmiset. He toimittivat usein suuria, kun joku joutui hengenvaaraan, tai kun joku heidän lähimmäisistään oli onnettomampi kuin muut."
Johannes Kjeld vaikeni hetkiseksi, kuten viime sanojaan punniten.
Pastori Praegel tokaisi:
"Herra piispa! Minä tahtoisin vain huomauttaa, että pastori Kjeldin olisi ollut pysyttävä siellä perukassa. Kun ei näet täällä viihdy. Minä tiedän sen. Mutta minkätähden hän sitten tänne tuli?"
Kjeld vastasi piispa Caton puoleen kääntyneenä:
"Minä tahdoin tavata ihmisiä, herra piispa. Minä tahdoin heittää yksinäisyyden aprikoimiset ja todistaa ihmisille. Miksi en heille todistaisi? Ennenkuin menin sinne pohjoiseen, olin minä elänyt maailmassa. Minä olin tuntenut pyyteitten ilveilyn, minä olin nähnyt ihmisten vaivaloisen kulun maan päällä. Minä olin tuntenut tuskan ja hetkellisen ilon. Minä olin, puusta katsoen, ollut vain kadulla ja kamarissani; mutta oikeastaan minä olin ollut meren äärimmällä rantamalla ja nähnyt pilkahduksen tuntematonta. Minä olin kohdannut ainoan totisen Jumalan: yksinäisten Jumalan.
"Minä tunsin, että minulla oli jotain sanottavaa ihmisille. Minä tulin sydän intoa palaen, ajatukset askarrellen kaikessa, mitä elämäni oli minulle opettanut… Ja minä osuin heti noihin koviin särmiin, puutuneihin sääntöihin, arvottomiin tuomioihin, kerta kaikkiaan määrättyihin ihanteisiin. Ja kaikki, mikä minussa oli ollut yltäkylläistä, ehtyi."
Eräs pappisääni keskeytti: "Herra piispa! Pitääkö pastori Kjeldiä vielä kuunnella. Mitä hän puhuu, ei kuulu ollenkaan tähän asiaan."