Piispa Cato vastasi terävästi: "Pastori Kjeldiä pitää kuunnella. Tämä asia kuuluu meihin mitä suurimmassa määrässä. Pastori Kjeld on valtiokirkkomme pappi. Minä kuuntelen, mitä hänellä on sanottavaa… voidakseni sitten menetellä määräysten mukaan."
Johannes Kjeld jatkoi — hänen kasvonsa näyttivät teräviltä ja kalseilta hänen siinä seistessään:
"Sitä Jumalaa, jota minä etsin, Jumalaa, joka tuskan-ymmärtävästi käsittää kaikkea pyrkivää, kaikkea rukoilevaa, Jumalaa, jonka hengessä ja luonnossa kaikella inhimillisellä on sijansa, sitä ei tunneta tässä valtiokirkossa. Mutta se Jumala tunnetaan täällä, joka vaatii pikkumaisinta nuuskimista, kiihkeätä yksityisten heikkouksien vaanimista, armotonta tuomiohalua tai keveää pakinata, joka muuttaa pyhän raamatun kuvaraamatuksi. Tahi joka vaatii käytännöllistä kulkua matalimman hyvinvoipaisuuden rinnalla. Ja tämän valtiokirkon jumalan poika kärsii ristillä ihmisten tähden, jotka eivät tunne hänen henkeänsä lainkaan, jotka elelevät rauhassa ja uskovat, että kristittynä oleminen on kaikkien vaivain säilyttämistä Kristuksen hartioille ja luikertamista yhä edelleen hänen ansioillansa. Samalla kun heidän sielujensa paimenet istuvat kokouksia ja langettavat itsekylläisiä tuomioita ja pohtivat teoloogisia saivarteluja."
Syvää mutinaa alkoi kuulua monelta taholta. Mutta Johannes Kjeld huusi:
"Niin, minä sanon sen kuultavasti teille kaikille. Teillä ei ole mitään läheisyyttä niiden syvien sielujen kanssa, jotka kaipaavat virvoitusta. Ne kiertävät yksin maailmassa. Teillä ovat ne, jotka eivät parannusta tarvitse. Nuo välinpitämättömät, nuo sieluttomat, laskevat. Te puhutte tylsille, unisille, tyytyväisille, omaviisaille!"
Kovempaa mutinaa kuului, sekaantuen huutoihin. Piispan kasvot olivat uhkaavat, levottomuus eneni, yhä yhtyen huutoihin. Johannes Kjeld kohotti molemmat nyrkkinsä koholle ja huusi valkein huulin ja liekehtivin silmin:
"Minä tahdon puhua suuni puhtaaksi! Ja minä vaadin teiltä sen pyhän kautta, jota te ette tunne, ettette minua keskeytä! Te haluatte nyt tuomita papin, jota inhimillinen tunne on kalvanut, ja te tahdotte, että hänen on erottava häpeällä. Mutta miksi olette niin virkaintoisia täällä, kun annatte karkeimman olla karvankoskematta? Ihmisten suvaitsemattomuuden, kitsauden, sydämettömyyden, vankilain pimeyden, esivallan väärinkäytökset, kaiken taudin, joka ilmenee vallanhimossa, kun suuruudenhullut hallitsijat kiistelevät, kun sodassa sadat tuhannet miehet uhrataan ja maan muut lapset näkevät nälkää ja puutetta. Siinä olisi kansalle puhuttavaa sellaisella rohkealla ruoskijalla kuin pastori Praegel; mutta siihen tuskin puututaan. Eikä sitä tee hänkään… hän, tuo kylmäsydäminen… pastori Brasen, joka tuomitsi meren ulapalla taistelevat köyhät kalastajat helvettiin. Joka ajoi vietellyn piikaraukkansa talvipakkaseen, niin että hän paleltui ja kuoli lapsi rintansa alla… Intoako? — Murhaa, korkeasti kunnioitetut herrat! Ensin sielunmurhaa, ja sitten ruumiin! Mutta se painui siihen: pastori Brasenin sydämen lämpö ei ole koskaan vietellyt häntä syntiin, vaan hänen sydämensä kylmyys. Mutta minä huomautan teille, että täällä rangaistaan sydämen kuumuudessa tehdyt synnit, mutta sydämen kylmyydessä tehdyt jätetään rauhaan. Niin, minä lisään vielä: pidä sydämesi kylmänä, ja palkkasi on maailman kunnia, ja kaikki valtiokirkon palvelijat ovat valmiit ylistämään sinua haudallasi!…
"Siinä oli sanottavani. Minä esitin teille kirjeeni. Ja nyt saatte tuomita minut!"
Johannes Kjeld asteli verkalleen poikki permannon ulos. Hänen askeleensa kuuluivat toinen toisensa jälkeen. Ovi aukeni ja sulkeusi hänen mennessään. Koko ajan oli hiljaista suuressa salissa.
Jo samana iltana haki Kjeld eroa papinvirasta. Se annettiin hänelle heti.