Amyris, muinaisen Atenan hetaira. Hänen kauniissa ruumiissaan hiipuu rakkauden himo, ja hänen kauniissa sielussaan asuu oppineisuuden ja hengen himo. Hän ei ole nuori enää, mutta vielä on hän kauniimpi melkein kaikkia Atenan naisia. Hän istuu eräänä hiljaisena iltana kotonaan. Hänen talossaan on ollut suuret juhlat. Hän ajattelee. Hän muistaa koko juhlat, muistaa ne ihanat ja henkevät miehet, jotka ottivat osaa niihin. Mutta eräs seikka häntä kummastuttaa ja peljästyttää. Vain ikä-puolet miehethän häntä ihailivat ja palvelivat. Nuorimmat ja tulisimmat eivät pyrkineet seuraan. Eräs heistä oli kadonnutkin hänen nuoren orjattarensa kanssa. — — Hän mietti kauan, ottaa sitten suuren, säteilevän hopea-peilinsä ja tarkastelee itseään; hänen silmänsä tuijottavat syvinä peiliin. Hän näkee suunsa, valkeat hampaansa, kauniin, lujan leukansa…
Yhtäkkiä hän hätkähtää. Peilissä hän näkee toiset kasvot omainsa takana. Ankarat, syvä-ryppyiset kasvot, armottomat silmät. Hän kääntää päätänsä ja näkee että jokin vanha, tummapukuinen nainen on yhtäkkiä tullut sisään ja seisoo nyt hänen takanansa.
"Kuka se on?" huutaa Amyris ja kavahtaa pystyyn. "Miten Te tulitte tänne? kaikki ovethan ovat lukossa."
Vanhus vastaa: "Minä tulen, minne haluan. Minä valtaan lujimmat linnat. Amyris, minä tulin tänään sinun luoksesi. Huolitko minua?"
"Miksi huolisin Teitä, mummo. Enhän minä edes tunnekaan Teitä."
"Ei, sinä et tunne minua, ja sinä et tahdo minua tuntea, Amyris.
Sen olen jo kauan nähnyt. Mutta siinä olet väärässä."
"Miksi pitäisi minun Teidät tuntea? Kukas Te olette?"
"Ikä… varmasti tulevat vuodet."
Mutta Amyris peittää silmänsä kuten nähden pahan näyn: "Miksi Te tulette jo nyt?" huusi hän. "Menkää pois!"
Vanhus vastasi lempeästi: