"Minä tunnen ihmisten lapset. Heidän on vaikea antaa minulle rehellisesti sitä paikkaa, joka on minun. Ja sinä, Amyris, olet runoilijatar. Sinä olet sellainen, joka iäisesti kaipaa ja aina himoaa ihaninta ja inhoo sitä, joku pakoittaa vaikenemaan ja olemaan ilman. Mutta katso vain silmiini! Sinä olit tässä äsken surullinen siksi, että ne miehet, joita sinä halusit, eivät välittäneet sinusta. Katso silmiini, Amyris: niistä näet kuultavan raskaan ja unettoman unen, ja valveilla olon, jossa ei ole riutuvaa kaipuuta eikä vaivaavia ajatuksia."
Mutta Amyris huusi tuskassa ja vihassa:
"Mene pois! Mitä minä unella. Minä tahdon rakkautta ja haltioitumista. Minä tahdon tuntea henkeni liitävän Olympokselle, minä tahdon tuntea ruumiini lepäävän maata vasten kiimasta raskaana. Mene luotani! Miksi puhut minulle? Enkö minä ole nuori, kun olen kaunis?"
Ja vanha nainen väistyy, surren Amyriksen ymmärtämättömyyttä, ja moittivin sanoin: "Miksi inhoat minua? Minä olen hyvä, Amyris, sille, joka ei sodi luontoa vastaan."
Mutta Amyris huusi hänen mennessään:
"Niinpä sodin luontoa vastaan, koska se lähettää sinut. Sinut, joka haluat ohimoilleni harmaita hapsia ja ryppyjä silmäini alle. Sinut, joka et tahdo, että juhlariemu poveani nostaa. Sinut, joka tahdot lihani velttonevan. Mene, vanhuus!"
Ja jälleen kutsuu Amyris ystävänsä juhlaan. Monet tulevat, mutta ei kaikki. Kauniimpain ja tulisimpain miesten paikat ovat tyhjät. Amyris huutaa: "Mitä tällainen merkitsee? Missä on kaunis-silmäinen Lysippos, missä on Minon, jolla on mainio ruumis ja vahvat käsivarret, missä on Foibos, jolla on Atenan ihanin suu?"
Mutta vanhimmat vieraat, jotka ovat surullisimmat ja sukkelimmat, nauravat harmain hampain ja sanovat: "Mutta Amyris, ollaanhan me täällä!" Ja he nauravat jälleen ivallisesti, mutta sisimmältään he ovat katkeroituneet nuorille. Ja yhdelle heistä menee syltti-viikuna väärään kurkkuun naurusta, kun hän sanoo: "Miksi ajoit pois nuoret orjattaresi, Amyris? Olisit pitänyt heidät, niin ehkäpä poikaset olisivat tulleet."
Amyriskin koettaa nauraa. Mutta surullinen vilu hiipii hänen sydämeensä, ja hän ei ole iloinen koko sinä iltana.
Iltamyöhällä päästää hän vieraansa menemään, ja hän istuu nyt yksin ja ajattelee nuorukaisiansa, jotka eivät tulleet. He eivät koskaan ennen olleet tuntuneet hänestä niin himoittavilta kuin nyt kun he olivat hänet hyljänneet. "Miksi hylkäsivät he minut?" kysyi hän yöhön katsellen. "Enkö minä vielä ole tulinen ja kaunis?"