Hän ottaa peilinsä ja näkee siellä katseensa, raskaan kaipuusta ja synkästä mielestä. Hän tahtoo nähdä enemmän… Silloin häntä yhtäkkiä puistattaa: Jälleen näkee hän omain kasvojensa takana vieraan kasvot, jotka hän kuitenkin on tuntevinaan: kalpeat kasvot, armottomat, ankarat silmät. Vanha eukko seisoo jälleen hänen takanaan ja puhuu:
"Amyris! Tahdotko tulla nyt? Antaudu vain rauhallisesti hoteihini, niin ei sinulta mitään puutu. Minulla on unohdus; uupumuksessa, jonka tarjoon, kuolee kaikki levottomuus ja murhe."
Mutta hän nousee ja tuijottaa ylpeänä ja raivoissaan tuohon vanhaan naiseen, joka jälleen on tunkeutunut hänen läheisyyteensä vasten hänen tahtoaan, ja joka tänä iltana vielä koskee häntä kuten paikkaa saadakseen:
"Minä lähetin juuri vieraani pois", huutaa Amyris, "minä lähetin heidät pois, sillä he olivat minulle liian vanhoja ja surkeita, älykkyydestään huolimatta. Minä lähetin heidät pois, vaikka itse olin heidät kutsunut. Ja Teitäkö pitäisin vieraanani? Teitä, joka olette itse vanhuus ja surullisuus. Teitä, joka olette tunkeutunut luokseni kutsumatta ja julkeasti. Minä en halua nähdä Teitä. Menkää!"
Silloin rypisti vanhus kulmiansa, ja hänen äänessään kaikui uhka, kun hän sanoi:
"Harkitse vielä kerta! Minä olen jo sanonut sinulle, että minulla on paljon hyvyyksiä hallussani. Minä olen tarjonnut niitä sinulle kaksi kertaa. Kun nyt kolmannen kerran niitä tarjoan, niin sanon: Varo itseäsi! Elä aja minua pois! Ehkä en sitten, kun sinä kerran huudat minua, tulekaan. Ehkäpä sitten minä hyljään sinut."
Amyris kohotti silmänsä ja tuijotti naiseen, joka seisoi siinä ryppyisenä, vakavin silmin. Sitten hän huusi: "En koskaan! en koskaan pyydä minä Teitä luokseni. Minä tahdon aina inhota Teitä! Minä tahdon olla kaunis! Minä tahdon juhlia. Minä tahdon olla entistä kauniimpi! minun lauluni kaikukoot korkeammalle kuin Sapphon. Ne uhkukoot nuoruutta, niiden rytmi keijukoon kuin kuuma tanssi tahi kuin mies halaa naista. Minä tahdon vallata nuorukaiseni taas…"
"Siis ollos kirottu!" huutaa nainen, ja hänen kasvonsa ovat peloittavat. "Tule onnettomaksi, tule ihmisten halveksimaksi! Jos sinä nyt rukoilisit minua vaikka polvillasi — minä en tulisi! Kulje ja etsi iloa, ryppyjen rutistaessa kasvojasi. Maalaa nuoruuden punalla poskesi. Värjää hiuksesi. Viittaa nuorille miehille, joiden lempeä sinä himoat ja jotka sinulle nauravat, sillä kasvosi näkyvät maalin takaa. Harhaa viimein ikuisen kiiman vertauskuvana ja tule naurettavaksi ja inhotuksi! Tule sitten luokseni! Minä sysään sinut ulos. Minun raihnauteni saat, mutta kaunista arvokkuuttani sinä et saa: se antaa vanhoille naisille ja miehille heidän korkeutensa ja rauhansa — koskaan ei se tule sinun osaksesi."
Ja Amyris vavahtaa. Mutta hän pyytää vielä kerran juhlaan. Nuoret ja tuliset sanovat: "Kautta Zeun, hän on väsymätön!" Vanhat ja viisaat mutisevat siihen: "Hävytön nainen! Kyllin saimme hänen juhlastansa viime kerralla. Me emme olleet hänestä tarpeeksi hyviä. Ha ha, ottakoonpa nyt parempansa, jos hän luulee saavansa Lysippon ja Minonin ja Foiboksen, niin erehtyypä."
— Amyris katseli noita monia tyhjiä paikkoja. Sitten käski hän orjainsa antamaan ruokaa niille vieraille, jotka olivat tulleet. He olivat kaikki narri-parkoja, joista kukaan ei välittänyt muulloin kuin heidän huvittaessaan toisia vieraita hassuilla sutkauksilla ja hypyillä ja muilla ilveilijän-tempuilla.