"No, Lysander", mutisi hän välinpitämättömästi eräälle heistä. "Sinä olet onnellinen mies, Lysander, ja jumalain siunaama. Etkö ole?"
"Olen kyllä, Amyris! Kun vaan olisi enemmän viiniä."
"No antakaa heille viiniä. Kaatakaa heidän maljoihinsa, orjat."
"Nyt me olemme onnellisia, Amyris. Ja me ylistämme sinua! Sinä suuri runoilijatar ja vielä suurempi hetaira."
"Laula ja tanssi, Lysander! Ja sinä Agathon, laadi paljon kelpo sutkauksia ja häväistyssäkeitä niistä julkeista, jotka eivät tulleet, kun minä kutsuin."
Ja he lauloivat ja tanssivat, ja he hymyilivät ja irvistelivät, ja määkyivät ja pilkkasivat niitä, jotka eivät tulleet. Ja he joivat ja iloitsivat.
"Oi Lysander, ja sinä Agathon ja muut! Te saitte minut nauramaan, että olen kipeä, ja olette huvittaneet minua niin että olen väsynyt ja tahdon levätä. Hyvästi, rakkaat miehet. Minun orjani saattavat teidät ulos."
Mutta kun hän oli saanut vastukselliset vieraansa ulos, vaikeroi hän katkerasti: "Oi minun nuorukaiseni? Lysippos, Minon, Foibos! Miksi hyljäsitte minut? Miksi menitte välinpitämätönten perhetyttöjen ja nuorien, kuritonten ilotyttöjen luo? Minä odotan teitä. Tulkaa takaisin. Öin virtaa vereni niin raskaana surusta ja kaipuusta. Minä hämmästytän teitä suurimmalla taidolla rakkauden taiteessa. Minä hukutan teidät rakkauteni virtaan."
Ketään ei tullut. Hän istui yksin. Ja yö ja pimeys verhosivat hänet.
Amyris menee seuraavana päivänä ulos etsimään nuorukaisiansa ja valtaamaan heitä takaisin. Ja hän etsii kauan, heitä löytämättä. Ja koko ajan hän ajattelee: Anna minun nyt olla nuori. Anna minun nyt olla nuori ja kaunis. Ja päivät ja vuodet menevät, ja hän ajattelee vain sitä samaa. Ja joka päivä hän ostaa harvinaisia kukkia ja kietoo ne hiuksiinsa, ja panee poskiinsa paljon maalia, niin että näyttää kuin hänen verensä palaisi.