Eräänä iltana hän on käynnistä väsynyt, ja hän kolkuttaa erääsen oveen ja vaipuu maahan uupumuksesta. Eräs mies näkee hänet. "Päästäkää hänet sisään", hän sanoo ja kolkuttaa, "hän on varmaan mummo raukka, joka etsii yösijaa."
Ovi avattiin, ja sisällä oli joukko nuorukaisia, juhlien nuorten, viehkeiden tyttöjen kanssa. Amyris nousee jaloilleen ja riemuitsee, sillä vieraiden joukossa hän näkee kolme nuorukaistansa. Ja hän unohtaa väsymyksensä ja juoksee heidän luokseen ja pyytää heitä iloisin sanoin palaamaan luokseen. Hänellä on vielä säilössä koko rakkautensa. Ja hän valmistaa heille juhlat, jonka vertaisia he eivät ole kokeneet pitkään aikaan.
He katsovat kauhuissaan häntä.
"Haha", sanoi Lysippos viimein, "hän on hassahtava katutyttö."
"Hän näyttää melkein hourupäiseltä", sanoo Minon.
"Häntä me ei tänne haluta", lisää Foibos, ja hänen ylpeitä huuliansa vääntää ylönkatse.
"Mutta ettekö tunne minua enää?" huutaa Amyris, "minähän olen Amyris,
Tehän olette jokainen minua ennen rakastaneet palavasti."
"Amyris!" hymyilevät kaikki.
"Elääkö hän vielä?"
Silloin alkaa Amyris vaikeroida: