Ja vihdoin hänen taistelunsa vanhuutta vastaan, hänen korska korkea-veisunsa, ja Iän suuri kirous, joka tyrmistää häntä. Tuo ainoa näytös — kuuli ikäänkuin nautinnonhimoisen ihmiskunnan tunnustavan, mitä se muulloin sydämessään kätki.
Ja viimein on hän aivan yksin, ihmisten hyljäämänä, yhä täynnä sammumatonta elämän himoa. Hän laulaa punastuen laulun (ah, niinpä se Tora lauloi!) ja kaikki klarinetit surisevat, ja violonsello tuo säveleesen raskasmielistä pimeäänsä. Kas, nyt hän hankkii itselleen kukkia ja sminkkiä, katso, hän hepenteleikse ja luulee olevansa kaunis. Ja jälleen haltioitunut laulu, hymy, mielipuolta riutumusta, korkeaäänisten viulujen heilutellessa säihkyviä sointuja ja valaistessa hänen unelmaansa.
Hän kuihtuu, hän vanhenee, mutta hän ei sitä näe. Yhä hän hymyilee, yhä hän nyökkää kukka-päin. Häneen tulee jotain lapsellista, surkeata. Voi nähdä tuon ilmeen vanhoilla hassahtaneilla naisilla, jotka ovat ihmisten pilkkana, mutta hepentelevät itseään nauhoilla ja tekotukilla ja ylpeilevät niillä enemmän kuin prinsessa diadeemillaan.
Kunnes hänen nuorukaisensa viimein lyövät hänet armotta totuudella, niin että hän kauhuissaan pakenee kotiinsa ja vaikenee. Ja kaipaa vanhuuden hiljaista rauhaa. Mutta ei saa sitä. Ikä hylkää hänet kelvotonna. Vain kuolema huolii hänen surullisen elämänsä.
Ah, tuo viimeinen laulu: "Minä en ole nuori, tiedän sen. Minä prameilin nuoruudellani houkutellakseni miehiä, joita rakastin. Armoa!"
Tora lauloi sen — kuin surussa, kuin nöyrän rukouksen. Hän seisoi koruissaan, kukkineen, ja kurjine ihomaalineen. Yksin kukat ja kauneuden loisteetkin rukoilivat hänen puolestaan. Ja itse hän rukoili. "Kaiken tämän tein minä nuorukaisteni tähden. Minä näen olleeni narri. Mutta se oli elämää, jota en voinut hillitä, se oli iloa, jota vailla en voinut olla."
Ja keskellä hänen raskaita armon-huutojansa soi hänen ikuinen, nyyhkivä rukouksensa elämälle. Ja se paisuu kuten suureksi säveleksi, jossa tuska raastaa.
Ja kaikki viulut korottavat äänensä ja surkuttelevat häntä… Sitten ne vaikenevat yhtäkkiä. On hiiskumattoman hiljaista. Kuolema tulee. Hän laulaa yksitoikkoisen laulun uskollisuudestaan, ja mutisevin sanoin antaa hän Amyrikselle unen ja suloiset nuoruuden unelmat.
Ja kaikki jouhisoittimet touhuavat jälleen. Viulut ja monet violonsellot; kaikissa sordiini-sävel virraten ohi kuin suuri, kohiseva joki, se, johon kaikki mahtuu ja jonka syvyydessä kaikki saa rauhan.
"Minä tulin nyt luokseni, Amyris. Nuku suloisesti."