"Miten ne voivat tuottaa niille tuskaa?"
"Oi, lapseni, nyt kun minä olen tässä, on minun vaikea sitä selittää. Mutta kun minä olin siellä, niin minä ymmärsin sen. Me puheltiin Kjeldin kanssa siitä. 'Sinun laulussasi virtaa elämä niin voimakkaana. Nämä köyhät eivät siedä sen loistoa. Minä tiedän kyllä', lisäsi hän, 'maailman sana on: köyhä väistyköön rikkaan tieltä. Minun mielestäni rikkaan on väistyttävä köyhän tieltä'. — 'Niin minustakin. Minä en nyt enää laula'. — — Mutta eräänä päivänä minä seisoin asumattomassa huoneessa, joka oli järven puolella. 'Täällä minä voin laulaa', ajattelin minä, 'täällä minä voin laulaa kaikesta, mikä on rikasta ja ihanaa… Täällä ei sitä kuule kukaan muu kuin Herramme… ja hän istuu taivaassaan ja katselee meihin tänne ja ymmärtää kaiken… No, minä lauloin siellä. Huoneessa oli keltaiset uutimet ja tapetit, joissa oli juoksevia kyttiä. Minä lauloin niin, että minusta tuntui kuin olisivat huoneen kytät seisattuneet… Minä lauloin kaiken, mitä minä tiesin. Kjeld tuli huoneeseen ja istahti luokseni. — 'Miten ne, jotka kirjoittivat nämä laulut, ovat olleet rauhattomia', sanoi hän kerran, 'miten he ovat olleet uskonnollisia… Miten he ovat rakastaneet elämää, löytämättä sitä, ja pyrkineet korkeinta kohti'. — Toisen kerran hän sanoi vakavasti: 'Miten me ihmiset olemme kummallisia. Oi jospa me voisimme tuntea toisiamme paremmin… Nyt minä kuuntelen sinun laulujasi, Emma, ja minä ymmärrän ne. Jos minä en olisi tavannut sinua, en olisi oppinut sinua tuntemaan… jos minä vain kerran jonakin iltana olisin kulkenut siitä ohitse… olisin kuullut nämä laulut, ja olisin ehkä niitä vihannut'."
* * * * *
"Minä en uskonut, että koskaan joutuisin laulamaan kellekään seurakuntalaisistamme… Mutta sitten sattui jotakin… — Kuten äsken sanoin: kirkossa minä lauloin hillitysti. Moni vanha emäntä oli tosin sanonut minulle: 'Sinä laulat kauniisti kuin Herran enkeli'; mutta yleensä se meni huomaamatta. — Mutta sitten; tuli eräs sunnuntai. Se oli rippipyhä. Ehtoollisvieraat tulivat. Minä näen yhä vielä ne edessäni: siellä oli vankkoja miehiä rasitetuin kasvoin ja arvoituksellisin katsein… ja joillakuilla heistä oli valtavat otsat… Ja siellä oli myöskin pientä, kuihtunutta väkeä, joka oli nähnyt nälkää kaiken ikänsä, ja värissyt vilua ja maleksinut, ja istui nyt siinä tuijottaen ihmetellen hopeakalkkia, jossa oli Jumalan verta, ja paistavaa rasiata, jossa oli Jumalan ruumis. Ja siellä oli ryppyisiä mummoja, joiden posket olivat painuneet ja silmät kärsivälliset… ja he pelkäsivät niin että tuskin tiesivät, tohtisivatko lähestyä alttaria…
"Ja vanhan kirkon urut alkoivat soida… ja soittivat tuota vanhaa virttä: 'Agnus Dei nobis miserere…' Sinä muistat, että Kjeld luki sen joskus latinaksi… mutta meidänkin kielellämme se on ihana. — Ja Kjeld kiersi alttarilla ja antoi heille leipää ja viiniä. He katsoivat ylös, monen silmä murtui, muutamat tuijottivat tuskallisesti eteensä, muutamat näyttivät siltä kuin olisivat lepoa isonneet. Ja melkein kaikki istuivat hiljaa, jäykin ilmein, kun leipä ja viini oli heille annettu; heidän sielunsa tunsivat korkeutta ja pelkoa — minä näin sen. Ja minä ajattelin: tein oikein, kun en laulanut tämän maailman lauluja heille… he eivät oikeastaan elä maan päällä… he elävät meren ja luotojen ja ulappain välillä… ja yksinäisiä ovat he kaikki… Miten mielelläni minä tahtoisin näyttää heille pimeyden valona!… Ja minun sydämeni täyttyi niin, etten minä enää sitä kestänyt. Minä lauloin virren kovalla äänellä, niin että mielestäni iki-vanha sävel kohousi kuin valkea silta, joka vei syvyydestä ja yksinäisyydestä ja köyhyydestä korkealle, kunnes se päättyi taivaan hohtoon. — Minä lauloin sen monta kertaa. Siellä oli paljon rippiväkeä. Minä kuulin hiljaista itkua. Minun sieluni tuli niin hiljaiseksi, ja aivan tuntematon tunne heräsi minussa, Gunvor… Sillä kaikkein kummallisin, mitä olen kokenut, tapahtui… kaikkienhan on joskus koettava jotakin selittämätöntä… niin, Gunvor, yhtäkkiä minä tunsin liikkuvan itsessäni… Sinä liikuit minussa, juuri sillä hetkellä sinä liikuit minussa ensimäistä kertaa."
Rouva Kjeld vaikeni hetkisen, ja jatkoi:
"Jumala paratkoon… minä kerron niin paljon sinulle tästä. Mutta voithan kuulla. Sinä olet kyllin viisas… Minä lauloin usein kirkossa sen pyhän jälkeen, ja väki kuunteli ja lauloi itsekin… Sitten minun täytyi keskeyttää, Gunvor kulta. Minun täytyi pysytellä kotona, sillä sinä olit tuleva maailmaan… minä olin suoraan tunnustaen kuolemaisillani kun sinä tulit… mutta minä jäin kuitenkin eloon… ja niin meitä oli pappilassa kolme…
"Ei sinullakaan ollut hyvä, kun sinä tulit, sen voit uskoa… Kätilö sanoi, että jos synnytys olisi kestänyt kymmentä minuuttia kauemmin, niin et olisi tullut elävänä maailmaan… Sinua pikku raukkaa… — Niin, sinä olit tosiaan huono, voit uskoa. Sinä et ääntänyt yhtäkään. Mutta sitten otti kätilö sinut, kuuletko, ja keikutti ja pyöräytteli ja taputteli sinua… suoraan sanoen pieneen takalistoosi… ja silloin sait sinä ilmaa… ja sitten sinä huusit ja kiruit, sen tiedät."
Gunvor nauroi:
"Oi sinua, äiti, mitä sinä juttelet… ja kerrot paljon sellaista ihanaa… Sinä olet varmaan ollut kaunis, äiti, ja jotakin omanlaistasi… Minä ymmärrän hyvin, että isä rakastui juuri sinuun… Minä rakastun sinuun yhä enemmän päivä päivältä, äiti."