Rouva Kjeld vastasi hiljaa:
"Sinä olet aina pitänyt enimmän isästäsi, Gunvor. Ja siinä olet ollut oikeassa. Hän oli niin viisas ja hyvä, sinun isäsi. Minä uskon kyllä, että voin olla hyvä tavallani, mutta isäsi oli toisella tavalla kuin me muut… — Mutta nyt meidän täytyy seista yhdessä, Gunvor, ja sinun on koetettava pitää minusta oikein paljon… Minä pidän niin kovasti sinusta, lapseni."
XIII.
"Minä luulen, että sinulle tulee ikävä täällä hiljaisessa kaupungissa", sanoi rouva Kjeld eräänä päivänä Gunvorille. "Nyt on kesä, ja päivät ovat valoisat. Mutta kolmen kuukauden päästä tulee syyspimeä. Ja silloin syntyy monta surullista ajatusta… Eikö sinun mielestäsi olisi parasta, että lähtisimme täältä pois?"
"Oletko sinä ajatellut sitä, äiti?"
"Kyllä, olenpa… Minä olen ajatellut lähteä täältä pääkaupunkiin…
Onhan siellä minulla joitakuita tuttuja. Se nyt on niin merkillistä.
Kaiken maailman ihmisethän joutuvat lopulta aina sinne."
"Niin, että sinä olet ajatellut muuttaa täältä ainaiseksi?"
"Niin, niin olen. Täällä — mitä varten me oikeastaan asuisimme täällä? Nämä ihmiset eivät ole ystäviämme? Ohutveristä, pieni-rotuista kansaa nämä ihmiset. Sinulle, joka olet nuori, on tämä muutos terveellistä."
Gunvor ajatteli. Hänen sieluaan liikuttivat niin monet tunteet. Hän tunsi omituista, arkaa surua ajatellessaan, että he nyt jättäisivät tämän kaupungin tuttuine paikkoineen ja muistoineen, joita heillä siellä oli.
Mutta tähän suruun yhtyi myöskin jokin versova odotus, joka melkein ihmetytti häntä itseänsä. Pääkaupunkiin! Hän oli kuullut ja lukenut siitä niin paljon. Suuri kaupunki elämän-pyörteineen… jossa voi tapahtua niin paljon eriskummallista.