"Mutta rakas Gunvor… tietysti olen."
"Et, sinä et ole. Olet kuten minulta mennyt."
"Oh, elä nyt turhia!"
Tora kietoi kätensä Gunvorin kaulaan:
"Rakas, ollaanhan me yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin. Sinä olet aina minun paras, paras ystäväni. Sinä ainoastaan."
"Soita nyt jotain, Tora!"
Tora istahti flyygelin ääreen ja soitti kappaleen, josta tiesi Gunvorin pitävän. Gunvor pyysi häntä soittamaan vielä toisen: pienen laulusen, jota hänen äitinsä usein hyräili, hupaisen, vanhanaikuisen laulun. Ja Tora teki hänen mielikseen ja soitti sen kerran, ja alkoi uudestaankin. Mutta silloin hän keskeytti sen yhtäkkiä ja rupesi voiton-riemuisesti soittamaan toista säveltä. Ja hän lauloi laulun, jossa purkausi riemuiten kaikki, mitä hän tunsi. Ja riemu suureni, se julisti koko maailmani iloa, se kohosi ja kohosi, kunnes murtui huutoon: minä rakastan sinua! ja tuo huuto kajahti niin kuumasti ja kiihkeästi, tuhannen kimaltavan flyygelin sävelen seuratessa sitä.
Sitten hän lakkasi ja kääntyi Gunvorin puoleen:
"Minä keksin tämän laulun kerran", sanoi hän, "ja näytin sen opettajattarelle. Hän koetti sitä pianolla ja lauloi sitä varovasti. Haha, sinä et usko, miten tuo sävel ja sanat kuuluivat kauniilta, kun tuo kuipelo niitä lauloi. Ja viimein tuo poloinen kääkkä nyrpisti nenäänsä: 'Hm', sanoi hän, 'minusta tämä laulu ei ole oikein sopiva sellaiselle vallasnaiselle kuin te, neiti Tora…' Oh, Gunvor, eikö se sinusta sovi… eikö se ole kaunis?"
"On", vastasi Gunvor vakavasti, "se on kaunis".