"'Kun olisit myynyt minut', vastasi isä hiljaa. 'No, totta puhuen, Tora, katsastetaan nyt asiaa. Jumala sinua siunatkoon', sanoi hän viimein, ja sitten hän suuteli minua, isä rakkaani.
"Joten ymmärrät, Gunvor, että hän on pohjaltaan hyvä. Vakava ja arvelevainen kyllä, mutta kuitenkin hyvä. Oh, hän kyllä tuntee minut, me ollaan oikeastaan kovin hyviä ystäviä, isä ja minä. Ja kyllä kaikki onnistuu, saathan nähdä."
IX.
Nuorisoa on vaihtelevaa ja moninaista. Katsokaa sitä sen monissa muodoissa. Kas, tuossa tulee voitokas nuorukainen: hän näkee ihanan tiensä avoinna, hän ryntää suoraan kaikkiin elämänihanuuksiin, hän keinuu kuin prinsessa elämästä autuaana kultavaunuissaan, häntä palvelevat kaikki, häntä ymmärtävät, kadehtivat kaikki. "Sellaisen sen nuoren pitää olla", sanovat vanhukset…
Mutta kas tuolta tulee pettynyt nuorukainen. Hän näki, että hänen kaikki tiensä oli tukettu, siksi hän etsii syrjäteitä, siksi käy yksinään ja vaieten. Häntä ei palvele kukaan, häntä pilkkaa moni. "Miksi hän ei ole iloinen ja laulele?" sanovat vanhat, "kun me oltiin nuoria, niin me oltiin iloisia. Maailma taantuu yhä."
Tuolta tulee uusia joukkoja, jotkut riemuitsevat, jotkut taistelevat, surevat, toiset hiipivät kumarassa toisten perästä, jo äidin kohdusta onnettomuuksien leimaamina.
Ja yhä tulee laumaa. Toiset tavoittelevat yhtä, toiset toista. Jotkut tahtovat tulla rikkaiksi, toiset halaavat rakkautta, toiset kunniaa. Mutta useimmat eivät tahdo omistaa mitään erikoisesti; he tahtovat elämän kaikkineen mitä siinä uskovat olevan.
Mutta tunnetkos, miten nuo parvet elävät. Sekä helvetin että taivaan lapset. Tunnetko, miten heidän verensä on levoton. Rakasta heidän elämäänsä kaikissa sen muodoissa; sillä se värähtelee ja taistelee. Rakasta tuota kuohuvaa kultavaunujen prinsessaa — rakasta myöskin noita mykkiä ja kumarapäitä. Elämänpalo ja nuoruuden into antaa kumpikin heille annettavansa: remuavan riemun ja vaikenevan tuskan.
Väkeväin ihmisten nuoruudenliekki palaa kauan. Hapset saattavat harmeta, mutta silmä kiiluu yhä värähtelevästä sielusta. Mutta viimein ottaa ikä osansa. Ja ihminen asettuu hiljaa paikoilleen, ja levähtää. Mutta illan kylmetessä ympärillä he ajattelevat moninaista. Ja moni mennyt muuttaa väriään. Moni, joka oli liian kalpea, punertuu, ja moni haalistuu.
Ja hän näkee auringon nousevan ja laskevan. Hän näkee talvet ja kesät ja keväät ja syksyt. Hän näkee kukkien kuihtuvan, minkä hän on nähnyt lukemattomia kertoja, ja hän näkee tuttujen kuolevan. Hän näkee nousevan uusia polvia, jotka ovat hänelle vieraita. Ja vihdoin hän seisoo yksin ja katselee ympärilleen, ja hänestä tuntuu, että itse päiväkin on kylmempi kuin oli silloin, kun hän oli nuori.